Postiivinen minä

Kysyin mieheltäni esikoisemme kuoleman jälkeen, että naurankohan enää ikinä. Silloin tuntui siltä, että elämä ei voi enää koskaan olla niin mukavaa tai hauskaa, että olisi syytä nauraa. Edellisenä päivänä, kun olimme saaneet tietää, että esikoisemme on kuollut kohtuuni, kerroin miehelleni haluavani tappaa itseni, koska tuntui, että minun olisi pitänyt olla siellä, missä lapseni on. Halu kuolla oli todellinen, mutta hetkellinen.

Ensimmäinen elämäni päättyi siihen, kun sain kuulla esikoisemme kuolleen. Siitä alkoi uusi, erilainen elämä. Alussa näiden kahden elämän välillä tuntui olevan valtava kuilu, mutta ajan mittaan kuilu on pienentynyt. Aika on tehnyt tehtävänsä. Toki nykyisinkin tulee vielä hetkiä, jolloin toivoo, että kaikki olisi vielä siten kuin edellisessä elämässä oli, mutta kaippa sitä on jo taipunut omaan kohtaloonsa ja tilanteeseensa.

Olin todennäköisesti onnellisempi edellisessä elämässäni. Edellisessä elämässäni ei ollut läheskään niin paljoa pelkoja kuin nykyisessä elämässä. Edellisessä elämässä pystyin luottamaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, mutta nykyään tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Edellisessä elämässäni en osannut olla onnellinen niistä asioista, joista osaan olla onnellinen nyt. Olen kuitenkin onnellinen myös nyt.

Tänään alkoi kuukautiset, joita tiesinkin jo odotella. Nykyään maailmani ei romahda joka kerta, kun kuukautiset alkavat, mutta kyllä ne silti mielen pistää mietteliääksi. Tänään yritän ajatella asiaa positiivisesti. Olen hiljattain aloittanut laihdutusprojektin, joka olisi tyssännyt heti alkuunsa, jos olisin tullut raskaaksi. Nyt minulla on taas ainakin hetki aikaa laihtua lisää. Mieheni löysi myös sen positiivisen puolen asiasta, että tulevalla Lapin reissulla voin lasketella ja kaatuilla minkä kerkeän ja nauttia muiden mukana after skistä.

Psykiatrinen sairaanhoitajani viime kesänä tavatessamme viimeistä kertaa, sanoi minun olevan perusluonteeltani hyvin positiivinen ihminen. Väitteensä hän perusteli sillä, että olen selvinnyt täysipäisenä kaikista koettelemuksista ja sen lisäksi jaksan katsoa eteenpäin ja toivoa tulevaisuudelta myös hyviä asioita. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin pessimisti/realistina, joten psyk. sairaanhoitajan kommentti oli minulle suuri kohteliaisuus.

Joten jos minut on diagnosoitu positiiviseksi, niin kaippa sitä pitää toimiakin sen mukaisesti.

Kohtukuolema

Se oli kaunis heinäkuun päivä vuonna 2009. Heräsin aamulla miehen lähtiessä töihin, mutta kiire ei ollut minnekään, koska olin jo äitiyslomalla. Sovimme mieheni kanssa, että nähdään lounaalla keskustassa ja lounaan jälkeen käydään kirkkoherranvirastossa. Niin tehtiin ja hyvin onnellisena naisena lähdin kirkkoherranvirastosta kohti neuvolaa. Kirkkoherranvirastosta pyysimme avioliitonesteidentutkinnan ja juttelimme mahdollisesta vihkimisestä ristiäisten yhteydessä. Emme kummatkaan halunneet suuria häitä ja hössötystä, joten ajatus siitä, että pappi ristiessään esikoisemme vihkisi myös meidät, oli mielestämme hyvä. Neuvolaan kävellessäni ohitin askartelukaupan ja samassa kävin tilaamassa hääkarkkien tekoon tarvittavat askarteluvälineet. Muistan hyvin, kuinka onnellinen silloin olin. 

Neuvolassa oli viikottainen perustarkastus. Raskausviikkoja oli kasassa 38. Terkkarin kanssa juteltiin niitä näitä ja kerroin kuinka olin saanut edellisenä päivänä kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten ja nyt vaan enää vauva puuttui. Terkkari rupesi tuttuun tyyliin kuuntelemaan vauvan sydänääniä heikoin tuloksin. Aikansa yritettyään saada ääniä kuulumaan, terkkarini haki toisen terkkarin viereisestä huoneesta ja taas kuunneltiin – hiljaisuutta. Kysyin terveydenhoitajilta, että eikö edes sykelukema näy laitteessa. Sain vastaukseksi, että jotain hämminkiä on ja paras lähteä saman tien sairaalaan.

Taksista soitin miehelleni, että tulisi sairaalalle ja että esikoisellamme ei ole kaikki hyvin. Vielä tässä vaiheessa tajuntaani ei ollut uponnut se, että en itsekään kuullut vauvan sydänääniä neuvolassa. Sairaalalla kätilö oli heti ovella vastassa ja minut vietiin suoraan ultrattavaksi. Nuori naislääkäri ultrasi hiljaa, pitkän aikaa ja loppujen lopuksi kysyin itse, että onko vauvalla jokin hätä. Sitten ne sanat tulivat ”Valitettavasti vauvan sydän on pysähtynyt”. Näiden sanojen aiheuttama tunnevyöry oli jotain sellaista, ettei sitä ole kovin helppo kuvailla. Muistaakseni rupesin huutamaan ei-sanaa taukoamatta ja silloin huoneeseen tuli enemmän porukkaa. Yksi silitti päätä, toinen kättä ja kolmas kertoi kuinka en olisi voinut tehdä mitään, millä tämä olisi voitu estää.

Mieheni ei ollut vielä kerinnyt tulla sairaalalle ja nuori naislääkäri kehotti minua menemään vastaanottoaulaan odottamaan miestäni. Loistava idea kerrassaan. Samassa kuitenkin kätilö otti minut mukaansa ja vei käynnistyshuoneeseen. Sen jälkeen muistikuvani ovat hieman hatarat. Mieheni saapui sairaalalle, itkettiin, soitin äidilleni, itkettiin, soitin muutamalle ystävälleni, taas itkettiin. Jossain vaiheessa synnytys käynnistettiin.

Pieni kuollut poikamme syntyi seuraavana aamuna ukkosmyrskyn riehuessa. Synnytys sujui muuten hyvin, mutta kivunlievityksestä huolimatta supistukset olivat kovat ja vihani myös. Olin niin vihainen siitä, että jouduin kärsimään järkyttävät kivut ja tuloksena olisi kuollut vauva. Itse synnytyksestä on jäänyt ikuisesti mieleeni mieheni reaktio kätilön vetäessä pienen poikamme ulos. Sydäntäni rupesi särkemään yhä lujemmin, kun huomasin mieheni tajunneen vasta silloin, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vietimme synnytyssalissa kolmestaan kolmisen tuntia synnytyksen jälkeen. Haistelimme, pussailimme, silittelimme, ikävöimme, rakastimme. Sitten luovutimme aarteemme kätilölle ja lähdimme kotiin. Kahdestaan.