Liika on liikaa

Helatorstai-illan kunniaksi sain melkoisen itkukohtauksen. Ei ole moista hetkeen tullutkaan. Kohtaus sai alkunsa siitä, kun myöhään illalla sain viestin, jossa tuttavani kertoi olevansa raskaana. Osasin uutista odottaa ja odotuksen heille toki suon, koska myös heillä on kohtukuolema taustalla. Uutinen vain jotenkin sai mielen todella synkäksi ja toivottomaksi, vaikka yleensä toisten raskausuutiset eivät kovinkaan paljoa minuun vaikuta. Seuraavana päivänä purin tapahtunutta Susannalle ja tulimme siihen tulokseen, että liika on liikaa. Lähipiirini on tämän kevään aikana raskautunut oikein urakalla ja tuttavani ilmoitus raskaudestaan oli viimeinen niitti sietokyvylleni. Milloin on minun vuoroni? Miksi te onnistutte ja me emme? Miksi te saatte jo toisen elävän lapsen, kuin meillä ei ole vielä yhtäkään elävää lasta?

Maanantaina tein herkän raskaustestin, joka näytti selvää yhtä viivaa. Lopetin luget ja vuodon pitäisi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Kuukautiset ei nykyään tunnu maailmanlopulta, kuten ne vielä jokin aika sitten tuntuivat, mutta ei kp 1 -päivä mikään juhlapäiväkään ole. Kaippa sitä vielä alkavassa kierrossa voisi hormoneja napsia ja sitten aloittaa kesäloman kaikesta.

Lapsettomuus miehen näkökulmasta

Mieheni kirjoitti viikonlopun aikana ajatuksiaan lapsettomuudesta:

Naisten maailmankuva ja "elämänkaariajattelu" on poikkeava miehestä varmaan monella tapaan. Tiedän monia miehiä joilla lapset tai/ja lapsen saaminen ei ole keskeinen juttu, ennen kuin se lapsi syntyy..tosin syntymän jälkeenkään joillekin saman sukupuolen edustajilleni ei lapsi ole mikään se suuri saavutus, jossain tapauksissa enemmänkin riesä.
Itse olen ehkä omasta mielestäni "kasvanut" ihmisenä ja miehenä kymmenien vuosien aikana, nimittäin oma maailmankuva ja ajatelu on muuttunut itsensä ja maailman muutoksien peilauksien myötä. Toki uskon että se peruskaava "ydinperherakenteesta" syntyy kasvukodista, eli tavallaan se muotti omalle tulevaisuuden tavoitteelle on valettu kasvukodissa. Näin ollen yksi keskeisistä elämän etapeista on syntyny jo varhaisessa vaiheessa. Puolestaan seksi, seksuaalisuus ja lisääntyminen noin biologisessa mielessä on "kehittynyt" samalla. Kasvukodin säädyllisyys ja se kasvatusmaailma mikä on kasvanut tuolloin on "kunniallinen", eli seksuaalisuuteen on liittynyt tietty tabu ja itse lisääntyminen koko paletissa on ollut itsestään selvyys, "tuleehan suunnittelemattomia teiniraskauksia harva-se-päivä". Tämän johdosta omaan kasvuun on liittynyt pelottelut vahinkoraskauksista. Muistan kuinka joka tuutista koulusta-kotiin muistutettiin kortsun käytön tarpeellisuudesta sillä sukupuolitaudit ja raskaus on huono asia..no sukupuolitaudeissa ei ole mitään hyvää. Kaikesta tästä kasvoi meikäläiselle, tuolloin nuorelle miehelle ajatusmalli, jossa ensin tuli rakentaa koulutus, ura, löytää se "lopullinen" elämänkumppani, koti, yms. ennen kuin oli "valmis" lapseen. Tämä ajatus tuntui rationaaliselle, vaikkakin rakentui aikalailla emotionaalisesta päättelystä.

Tämän ajatuksen viitoittamana aikoinaan minä kasvoin lapsesta teiniksi, teinistä nuoreksi aikuiseksi ja tästä lopulta sitten "aikuiseksi". Tuossa vaiheessa oli nuoruus "eletty itselleen", kouluja käyty yliopistoja myöten, oli ison pankkilainan myötä isohko oma asunto ja työnantaja työnsi säällisesti tuohta taskuun kerran kuussa. Tässä oli siis yksi piste siihen elämän seuraavaan prosessin vaiheeseen, mihin malli oli valettu vanhempieni muodostamassa kasvukodissa. Ikävuosissa 30 lähestyi ja oli aika saattaa tyttöystävä vaimoksi, tulevien lapsieni äidiksi..kuten muistaakseni kosinnassa asian tuolloiselle entiselle tyttöystävälle, nykyiselle vaimolleni ilmaisin. Satukirjan tarinat vain ei mene aina kuin sitä niin kuvittelee. Kun jokusen vuoden ähräämisen ja tuhraamisen jälkeen ollaan pisteessä, jossa vaimolla raskauskoetikkujen hankinta muuttuu hormoonihoitolääkkeiden ostamiseksi, on jotain kuvassa pielessä.
Samoin ajattelua kummasti muokkaa ja "kasvattaa" ne kokemukset, kun virvotaan siemeniä kuppiin naattasen näköisessä ja "pekonin" hajuisessa lapsettomuusklinikan "näytteenantohuoneessa". Toimenpiteen stimulanttina toimii nuhruiset pokelehdet, joita on selannut sadat muut ennen minua ja sadat tulevat selaamaan minun jälkeen..samasta syystä ja samalla tavoitteella. Jotenkin masturbointi ei tämän kokemuksen jälkeen ole ollut ollenkään häveliästä toimintaa, vaikkei se ole ollut hirveen häveliästä ennen näitä kokemuksiakaan. Jossain vaiheessa jopa vitsailin vaimolleni että voisi tehdä sellaisen "suosikki virpomispaikat" -suositussivuston, kuten mm.ravintoloista on netissä. Itsellä on kokemusta muistaakseni 4 eri lapsettomuusklinikan "näytteenantohuoneesta", niiden fasiliteeteistä, stimulanttivalikoimasta, jne...ehkei tämä ole sitä ykkösmatskua mainita omassa CV:ssä.

Samalla tuhraamisen keskellä eniten tuntui/tuntuu pahalta vaimoni tunne-elämän vuoristorata. Jotenkin sitä elämän aikana itse tuon "elämänkaariprosessin" määrityksen myötä ei aiemmin osannut kaivata lasta omaan elämääni, etenkin kun kasvatuksen myötä lapsen saaminen oli "vaarallinen asia". Näinpä vaimon pahanolon myötä alkoi vahvasti syntymään itsellekin paha olo tilanteesta. Itselle oman koko tunne-elämänkaariprosessissa saavutti yhden suurimmista lakipisteistä (tähän asti) kun oltiin käytetty kaikki yhteiskunnan ja lääketieteen jipot lapsen saamiseksi - tuloksetta. Lapsettomuusklinikan viesti koko rallin jälkeen oli jokseenkin insinöörin korvaan lohduton "yksi hoito maksaa näin ja näin paljon + lääkkeet ja se ei takaa lapsen saamista sen enempää kuin nämä aiemmatkaan koeputkihedelmöitykset ja muut hoidot, mutta aina voi yrittää" Eli siis kotimaan kielellä viesti oli se että yhteiskunnan säädöksien myöntämät keinot on nyt koluttu läpi, viimeinen käytettävissä oljenkorsi on käytetty oman..tai edes toisen (minun tai vaimoni) perimän monistamiseksi. Tätä yrittämistä voidaan jatkaa 100% omalla rahalla ilman mitään taetta onnistumisesta..ja touhu on kallista. Tämän lakipisteen saavuttaessa oma ajatus, mielikuva ja tunnemaailma oli aiheesta käynyt sellaisen matkan, että uskallan sanoa että tätä tunnetta ei voi toinen ihminen tuntea joka ei ole samaa polkua kulkenut. Saman polun on kulkenut vaimoni, mutta itse en voi täysin tuntea sitä mitä hän tuntee, sillä hänellä odotus lapseen on ollut koko elämän siinä missä minulla tuo tunne on kasvanut meidän avioelämän aikana. Lisäksi hänen kontribuutio aiheeseen on leikkauksien myötä ollut todella suuri. Myöskään en voi ikinä tuntea sitä biologista tarvetta äitinä olemiseen, mikä naiselle tulee. Tästä perspektiivistä vaikka aiheeseen tässä lakipisteessä itselläni on..hmm. "psyykkisesti raiskatun" oloinen, ei se ole mitään vaimoni tunnetilaan nähden.

No miltäpä minusta sitten tuntui maailma, lapset, lapsiperheet, seksi, seksuaalisuus, lisääntyminen,...rakkaus tuon edellä mainitun lakipisteen jälkeen? No miltä tuntuu menettää jotain mitä ei koskaan ole omistanut..tai ehkä on kuvitellut omistavansa muttei omistakkaan, nimittäin mahdollisuuden omaan jälkipolveen, biologisen elämäntarkoituksen täyttämiseen, yksilön oikeuteen perustaa "oikea" perhe? ..ei sillä, meillä on lapsettomien perheiden tavoin "karvaisia verukkeita" ja vaikka ne ovatkin rakkaampia kuin vain kotieläimiä, en koe että meillä on muuta kuin 2 ihmisen "perhe". Tämä heijastaa väkisin siihen maailmankuvaan miten rakennan ja huomioin sitä ympärilläni. Käytännössä en koe että "meidän perhe" omaa samaa luokitusta kuin ihmiset joilla lapsia on..näen että nämä lapsia omaavat ihmiset ovat etuoikeutettuja, rikkaampia kuin mina vaikka tienaisin miljoona euroa vuodessa enemmän kuin he; rahaa voi tienata jollain keinoa aina enemmän mutta tuota lapsi asiaa en vaimoni kanssa. Tämän vuoksi saan aina eräänlaisen paniikkikohtauksen kun kyse on perhejuhlista ja tapaamisista missä on tuttujen lapsia, samasta syystä haluaisin vain nukkua tai tehdä ennemmin töitä mm. joulun yli, kuin kerääntyä viettämään sitä lapsiperheiden kesken. Erikoista on se että koen hiukan vastaavaa tunnetta jopa omia ja vaimoni vanhempia kohtaan, ovathan he "onnistujia" meihin nähden - me olemme elävä todiste siitä.
Tunne on outo, sillä tiedän ettei se ole minulta pois vaikka muut saa lapsia, eikä se ole lapsia saavan individuaalin syy etten halua olla samassa tilassa/tapahtumassa heidän kanssaan. Olenkin vaimolle sanonut että olisin ennemmin sellaisen lapsettoman pariskunnan kanssa aikaa viettämässä, kenen kanssa en oikein tule toimeen, kuin sellaisen lapsiperheen kanssa joista henkilöinä pidän - outoa. Kai se on jonkinlainen kateus ja katkeruus maailmaa/kohtaloa sekä omia elämän odotuksia kohtaan. Tämä tunne jäytää ja ohjaa sosiaalisesti, esim.jonkun luonnollinen iloinen uutinen raskaana olemisesta tuntuu minusta joka kerta huonolta.
Vihastun jos joku natisee lapsistaan, tai lapsia omaava ihminen valittaa jostain murheistaan - lapsen omaavan ihmisen tulisi olla kiitollinen siitä ihmeestä minkä luonto/luoja on suonut. Samoin ei oikein pelimannihenki riitä sympatiseeraamaan naista joka yrittää jakaa lapsettomuustunnetta kun hän ei saa toista..tai yhdeksännettä lastaan. Vaikka pohjimmiltaan tällaisella naisella ehkä jokin asia on yhtenevä naisen kanssa joka ei saa ensimmäistäkään, on mielestäni kumminkin kyse tyysti eri asiasta.
Samaan hengenvetoon on mennyt romukoppaan ne nuoruuden valistukset "varokaa ettei teiniraskauksia tule". Kyllä se niin on että lapset tulee tehdä nuorena, me eletään sellaisessa yhteiskunnassa jossa hyvin pienellä ponnistelulla ei lapsi joudu heitteille. Näin jälkiviisaana ei harmittaisi yhtään vaikka olisin "vahinkolapsen" joskus nuoruusvuosina tehnyt.

Seksi ja seksuaalisuus on muuttunut siitä eettisestä tabukäsitteestä joksikin aivan muuksi..ehkä siitä on hävinnyt ne viimeisetkin häveliäisyysaspektit. Samalla filosofisessa mielessä seksin käsite sosiaalisessa sidoskäyttäytymisen kontekstissa on muuttunut aikalailla. Jotenkin sitä ajattelee enemmänkin seksuaalikäyttäytymisen enemmänkin biologisena tarpeena ja raadollisesti lisääntymiskäsitteenä, eikä yksinoikeudellisesti vain tunne-elämän..tai rakkauden välikappaleena kuten meille niin komiasti on mukulasta asti eettisesti psyykkeeseen sisäänleivottu. Tämä ehkä johtuu siitä että kun on ravannut virpomassa, viemässä purkissa omia spermoja näytteenottopaikkoihin ja muutenkin koko prosessissa lopulta se "seksi" on lakaistu biologisen lisääntymis -käsitteen alle tehokkaasti.
Esimerkiksi 15 vuotta sitten saatoin pitää hyvin kyseenalaisena ajatusta, jossa vaimoni kanssa maksettaisiin x summa jollekin 3 osapuolen naiselle, jotta hän pyöräyttäisi meille "meidän aineksista" mukulan, joka sittemmin DNA todisteiden kautta adoptoitaisiin meille. Ajatus ei nykyään tunnu oudolta sillä "vahinkoraskauksia" yhteiskunta ei voi, eikä kontrolloi mitenkään, mutta silti se kieltää virallisesti vuokrakohdun, ts."vuokrakohdun" voi vippaskonstilla toteuttaa yhteiskunnan ulkopuolella...näin tiettävästi homoseksuaaliparit ovat tehtailleet lapsia itselleen jo pitkän aikaa.
Noin muuten seksi, parisuhde, luottamus ja rakkaus käsitteet on omalla tavallaan vahvistunut tämän koko prosessin aikana sillä tavoin, jota uskon että ei olisi muutoin kehittynyt. Yhteinen suru ja vastoinkäyminen on syventänyt ainakin omassa mielessäni hurjasti minun ja vaimoni välistä suhdetta ja luottamusta, joka puolestaan näkyy ja tuntuu merkittävästi arkielämässä.

Mitä nyt sitten? "mitä vaihtoehtoja on?" kysyisi insinöörinuori ensimmäiseksi. Edellä mainittu "yrittäminen" lääketieteen voimin, perinteistä "yrittämistä" ilman lääketiedettä toteutetaan arkielämän mukaan, aiemmin mainittu vuokrakohtuvippaskonsti..ja adoptio. Lisäksi on vaihtoehto, mitä eräs lääkäri minulle vihjasi aikoinaan, oli parinvaihto. Tämä vaihtoehto ei ole mielestäni missään mittakaavassa oikea..tai edes relevantti sillä saavutettu pohja perheelle ja oma onni/maailma syntyy juuri nykyisen vaimoni kautta, ei toisinpäin. Adoptio on ollut aihe mistä ollaan jonkun verran vaimon kanssa puhuttu ja jostain syystä se ei ole nostanut päätään suuremmin. Jotenkin tuntuu että tämä ei ole sitä mikä olisi meistä lähtöisin..tiedän että ajattelu on väärä ja taatusti jos adoptiolapsi olisi, ei sillä olisi enää merkitystä onko lapsessa jotain jomman kumman perimää. Toinen juttu on se, että emme ole niin hirveästi asiaan edes perehtyneet, elämme rehellisesti sanoen mielikuvien varassa ("kestää kauan", "on vaikeaa", "maksaa paljon", jne..). Samalla tuntuu hölmöltä että lapseton pariskunta, joka haluaa ja on valmis lapsiin, kohtaa korkean julkisen kontrollin adoptioon, vaikka samalla viikottain syntyy vahinkolapsia maailmaan tuhoton määrä, samalla tahdilla tehdään abortteja. Toisaalta ei tässä nuorruta yhtään noin adoptionkaan suhteen ja se selvää ottaminen ei maksa oikein mitään. Ja toisaalta sitä alkaa hyväksymään toisinaan asiaa niin, että omia lapsia ei koskaan tule. Mutta katsotaan mitä huominen tuo tullessaan, ihmisen onni kumminkin syntyy useista pienistä asioista.

Mietteitä äitiydestä

Näin äitienpäivän alla pyörii mielessä taas äitiyteen liittyvät asiat. Jokainen lehti mainostaa ruusuja ja aamutakkeja äideille, lehdissä on haastatteluja äitiydestä

ja myös lapsettomuudesta. Minua ei kukaan onnittele sunnuntaina.

Jokin aika sitten Facebookissa näin yhden ystäväni jakaman kuvan, jossa oli naisen keskivartalo, jossa oli raskausarpia, ja kuvateksti suunnilleen siten, että ”Tiikerilläkin arpensa”.

Samasta lähteestä ystäväni on aiemmin jakanut tekstin, joka meni jotenkin niin, että vaikka miehet luulevat olevansa vahvoja, me äidit vasta vahvoja olemmekin.

Minulla ei ole kuin endometrioosi- leikkausten arvet vatsassani, eikä minulla ole äidin vahvuutta. Luulenpa kuitenkin , etten ainakaan ole heikompi kuin äidit yleensä, olen ainakin osaltani murehtinut ja surrut lapsiin liittyviä asioita.

Äitiyteen liittyen joskus ajatteluttaa se, mitä jätän itsestäni jälkipolville, kun omaa lasta ei ole. Muistaako kukaan yhtään ruokareseptiäni tai laittamiani ruokia, neuvojani, ajatuksiani? Kuka saa meidän häälahjaksi saamat pöytähopeat, tai koruni (joita nyt ei valtavasti ole, mutta kuitenkin). Olenko kenellekään se tuki ja turva, joka lohduttaa? Tiedän, että vaikka minulla olisi lapsi, hän ei välttämättä kiinnostuisi edellä mainituista asioista, tai osaisi niitä arvostaa, mutta ajatus siitä, että minut muistettaisiin myös sen jälkeen kuin minua ei ole, tuntuu hyvältä. Onnekseni minulla on läheiset välit sisarusteni lapsiin, ja heihin olen saanut keskittää tarmoani. Toivon, että osa minua jatkuisi jollain tavalla heissä, vaikka sitten muistoina siitä, miten käytiin leikkipuistossa ja syötiin eväitä ja juotiin pillimehua.

Ja lopuksi pieni huomionosoitus mieheltäni tällä viikolta: yhtenä aamuna aamu-tv:ssä tuli haastattelu Ei kenenkään äiti-kirjassa kirjoittaneista kahdesta naisesta kun mieheni tuli siihen. Mainitsin, että nyt on ilmestynyt uusi kirja lapsettomuudesta, minkä ajattelin ostaa. Kun olimme lähdössä töihin , mies sanoi: Tilasin sulle netistä sen kirjan. Sinänsä ei ihmeellinen asia, mutta lämmitti mieltä, että hän toteutti toiveeni oma-aloitteisesti. Onhan tämäkin toisen tukemista ja ystävällinen ele.

Geneettinen raskaudenkeskeytys

Alkuraskauden keskenmenon jälkeen olimme mieheni kanssa kumpikin surullisia siitä, että raskaus keskeytyi, mutta myös siitä, että yrittäminen piti aloittaa taas alusta. Joku sanoi tuolloin, että keskenmenon jälkeen tulee helposti raskaaksi. Kerroin kuulemani miehelleni ja naureskelimme yhdessä asialle ja totesimme, että emme löisi kovinkaan suurella summalla asian puolesta vetoa. Muistissa oli vielä hyvin kohtukuoleman jälkeinen pitkä yritys.

Keskenmenon jälkeen kerkesi tulla kuitenkin vain yhdet kuukautiset, mutta toiset jo jäivät tulematta. Samalla, kun näytin miehelleni positiivista raskaustestiä, selitin ihmeissäni, että miten se nyt jo tärppäsi. Ja taas oltiin onnellisia. Kolmatta raskauttani varjosti kuitenkin pelko. Eikä se mikään ihan pieni pelko ollutkaan. Ensin ajattelin pelon johtuvan aiemmasta keskenmenosta ja ajattelin, että nt-ultran jälkeen uskallan ruveta hengittämään. Nt-ultra tuli ja kaikki oli ultrassa hyvin. Ultrassa laskettiin myös riskiluku nt-mitan ja antamani verinäytteen perusteella ja luvun mukaan riski trisomia 21 suhteen oli todella pieni. Kätilö sanoi jopa nähneensä nenäluun, joten riskin täytyi olla todella pieni. Olematon. Kuinka vähän tiesinkään silloin...

Olimme kertoneet raskaudesta lähipiirille, mutta töissä en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Käytin löysiä, peittäviä vaatteita. Ajattelin, että kerron töissä rakenneultran jälkeen, koska silloin tiedän varmasti, että kaikki on hyvin. Rakenneultra varattiin nt-ultran yhteydessä raskausviikolle 20. Jossain vaiheessa tulin kuitenkin levottomaksi ja tilasin yksityiseltä mielenrauhaultran raskausviikolle 18. Siitä ultrasta oli kuitenkin mielenrauha kaukana. Makaan tunnin ultrattavana ja kuuntelen lääkärin selitystä todella suuresta virtsarakosta, uretra-atresiasta, syndroomasta ja siitä, että sikiö on poika. Jossain vaiheessa ultraa minulle tulee tunne, että haluan ultrauksen loppuvan. En halua kuulla enää yhtään mitään enkä halua lääkärin löytävän enää yhtään uutta poikkeavuutta pienestä pojastamme. Ultrauksen jälkeen kysyn lääkäriltä, että menetämmekö tämänkin lapsen. Lääkäri sanoi, että se on pahin vaihtoehto, mutta ei todennäköinen, vaikkakin mahdollinen. Saan yksityiseltä lähetteen keskussairaalaamme tarkempiin tutkimuksiin.

Pari seuraavaa päivää etsin tietoa ylisuuresta rakosta, virtsaputken läpästä ja syndroomista. Mielialani vaihtelee epätoivosta toivoon. Miehelle sanon ääneen, että en yksinkertaisesti kestä, jos menetämme tämänkin lapsen. Samaan hengenvetoon totean, että ei niin voi käydä, koska olemme kokeneet kohtukuoleman myötä jo mahdottoman. Mahdoton ei voi tapahtua toista kertaa.

Keskussairaalassa pääsimme ensin kätilön ultrattavaksi, joka totesi saman suuren rakon. Kätilö myös ultrasi käsiä ja jalkoja ja totesi vakavana, että hänestä näyttää siltä, että kädet ja jalat ovat sisäänpäin kääntyneet. Siinä vaiheessa järkytyksen aalto vyöryi ylitseni, koska olin tehnyt läksyni parina edellisenä päivänä ja tiesin, että esim. kompurajalat viittaavat vakavaan syndroomaan. Tämän jälkeen vielä lääkäri ultrasi minut, antoi kummallekin meille viikon sairaslomaa ja numeron viereisen kaupungin yliopistolliseen sairaalaan lapsivesitutkimukseen.

Saimme ajan lapsivesitutkimukseen melko pian, mutta välissä oli pitkä viikonloppu odotettavana. Tuo viikonloppu meni itkiessä ja tietoa hakiessa. Tuona viikonloppuna emme enää osanneet toivoa parasta. Ihmettä huomasin toivovani salaa.

Yliopistollisessa sairaalassa lääkäri ultrasi ja otti lapsivesinäytteen sekä samalla tyhjensi sikiön virtsarakon. Olisimme saaneet jo pelkän ylisuuren rakon takia luvan raskauden keskeyttämiseen, mutta sanoimme, että haluamme odottaa kromosomituloksia. Jos pojallamme olisi ollut "vain" uretra-atresia, emme olisi raskautta keskeyttäneet. Olimme jo miettineet, kumpi luovuttaa munuaisen pojallemme tuhoutuneiden tilalle, dialyysit ja muut.

Saimme lapsivesitutkimuksen tulokset kahden päivän päästä toimenpiteestä. Pojallamme oli trisomia 18, Edwardsin syndrooma. Enää ei tarvinnut miettiä, ei jossitella, ei elätellä salaa toiveita. Pojan liikkeet olivat vähentyneet huomattavasti virtsarakon tyhjentämisen jälkeen, joten välissä en voinut edes olla varma, onko poika enää elossa. Taas odotimme joitain päiviä, jotta joutuisimme mennä yliopistolliseen kirjoittamaan suostumuksen raskauden keskeyttämiseen.

Kun seuraavan kerran menimme yliopistolliseen, ultrasi lääkäri vielä kertaalleen. Tällä kertaa lääkäri huomasi muutoksia aivoissa sekä uudelleen täyttyneet virtsarakon, joka oli alkanut vuotaa muualle sisäelimien ympärille. Tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että poika ei todennäköisesti eläisi pitkään omin voimin. Allekirjoitin paperit raskauden keskeyttämistä varten. Ja taas olin vihainen - vihainen siitä, että joudun vielä tällaisenkin tilanteen eteen. Päättämään oman lapseni kuolemasta.

Kauniina kesäkuun päivänä 2011 kolmas raskautemme keskeytettiin rv 20. Toinen poikamme oli pikkuruinen, kaunis enkeli. Kätilöt sanoivat huomaavansa selvästi pojassa syndrooman piirteet, mutta minusta hän oli täydellinen sellaisenaan.

Alkuraskauden keskenmeno

Kohtukuoleman jälkeen uudesta raskaudesta tuli minulle pakkomielle. Tai ainakin se lähes pakkomielteeltä tuntuu, kun näin jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Mutta ymmärrän täysin itseäni ja pakkomiellettäni tuolloin. Kohtuni oli niin tyhjä. Sylini oli niin tyhjä. Sydämeni oli niin tyhjä. Mutta aina ei homma mene niin, että jos oikein hartaasti jotain toivoo, niin toive toteutuu. Toiveemme uudesta raskaudesta kyllä toteutui, mutta vasta reilun vuoden päästä kohtukuolemasta. Tuo reilu vuosi oli rankkaa aikaa toiveineen ja pettymyksineen. Tuohon vuoteen mahtuu myös rakkaan ihmisen viimeiset kuukaudet. Raskaat kuukaudet ja lopulta hyvästien jättäminen.

Toinen raskautemme sai alkunsa clomien avustuksella. Kun uuden raskauden yrittämisen aloittamisesta oli kulunut vuosi, menin yksityiselle lääkärille ja sain parin seurantakierron jälkeen clomit käteeni. Kerta clomeja riitti ja toinen raskautemme sai alkunsa. Oli ihanaa olla taas raskaana. Raskausviikolla kuusi ihanuus vaihtui ultraajan toteamukseen liian pienestä sikiöstä sekä pieneen vuotoon. Sikiö ei jaksanut kasvaa kunnolla ja rv 8 verta rupesi tulemaan enemmän ja kirkkaampana. Siihen lisäksi tuli vielä kovat kivut ja tiesin itsekin mitä on tapahtumassa. Päivystyksessä lääkäri totesi alkuraskauden spontaanin keskenmenon.

Keskenmenon jälkeen olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuin yleisiä alkuraskauden keskenmenot ovat ja kuinka niitä tapahtuu kaikille. Mitä sitten? Tämä oli meidän toinen, kovasti toivottu raskaus suuren surun jälkeen ja sitten se kaikki vietiin meiltä taas pois. Tuntui pahalta, lyttyyn tallotulta ja toivottomalta.

Kohtukuolema

Se oli kaunis heinäkuun päivä vuonna 2009. Heräsin aamulla miehen lähtiessä töihin, mutta kiire ei ollut minnekään, koska olin jo äitiyslomalla. Sovimme mieheni kanssa, että nähdään lounaalla keskustassa ja lounaan jälkeen käydään kirkkoherranvirastossa. Niin tehtiin ja hyvin onnellisena naisena lähdin kirkkoherranvirastosta kohti neuvolaa. Kirkkoherranvirastosta pyysimme avioliitonesteidentutkinnan ja juttelimme mahdollisesta vihkimisestä ristiäisten yhteydessä. Emme kummatkaan halunneet suuria häitä ja hössötystä, joten ajatus siitä, että pappi ristiessään esikoisemme vihkisi myös meidät, oli mielestämme hyvä. Neuvolaan kävellessäni ohitin askartelukaupan ja samassa kävin tilaamassa hääkarkkien tekoon tarvittavat askarteluvälineet. Muistan hyvin, kuinka onnellinen silloin olin. 

Neuvolassa oli viikottainen perustarkastus. Raskausviikkoja oli kasassa 38. Terkkarin kanssa juteltiin niitä näitä ja kerroin kuinka olin saanut edellisenä päivänä kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten ja nyt vaan enää vauva puuttui. Terkkari rupesi tuttuun tyyliin kuuntelemaan vauvan sydänääniä heikoin tuloksin. Aikansa yritettyään saada ääniä kuulumaan, terkkarini haki toisen terkkarin viereisestä huoneesta ja taas kuunneltiin – hiljaisuutta. Kysyin terveydenhoitajilta, että eikö edes sykelukema näy laitteessa. Sain vastaukseksi, että jotain hämminkiä on ja paras lähteä saman tien sairaalaan.

Taksista soitin miehelleni, että tulisi sairaalalle ja että esikoisellamme ei ole kaikki hyvin. Vielä tässä vaiheessa tajuntaani ei ollut uponnut se, että en itsekään kuullut vauvan sydänääniä neuvolassa. Sairaalalla kätilö oli heti ovella vastassa ja minut vietiin suoraan ultrattavaksi. Nuori naislääkäri ultrasi hiljaa, pitkän aikaa ja loppujen lopuksi kysyin itse, että onko vauvalla jokin hätä. Sitten ne sanat tulivat ”Valitettavasti vauvan sydän on pysähtynyt”. Näiden sanojen aiheuttama tunnevyöry oli jotain sellaista, ettei sitä ole kovin helppo kuvailla. Muistaakseni rupesin huutamaan ei-sanaa taukoamatta ja silloin huoneeseen tuli enemmän porukkaa. Yksi silitti päätä, toinen kättä ja kolmas kertoi kuinka en olisi voinut tehdä mitään, millä tämä olisi voitu estää.

Mieheni ei ollut vielä kerinnyt tulla sairaalalle ja nuori naislääkäri kehotti minua menemään vastaanottoaulaan odottamaan miestäni. Loistava idea kerrassaan. Samassa kuitenkin kätilö otti minut mukaansa ja vei käynnistyshuoneeseen. Sen jälkeen muistikuvani ovat hieman hatarat. Mieheni saapui sairaalalle, itkettiin, soitin äidilleni, itkettiin, soitin muutamalle ystävälleni, taas itkettiin. Jossain vaiheessa synnytys käynnistettiin.

Pieni kuollut poikamme syntyi seuraavana aamuna ukkosmyrskyn riehuessa. Synnytys sujui muuten hyvin, mutta kivunlievityksestä huolimatta supistukset olivat kovat ja vihani myös. Olin niin vihainen siitä, että jouduin kärsimään järkyttävät kivut ja tuloksena olisi kuollut vauva. Itse synnytyksestä on jäänyt ikuisesti mieleeni mieheni reaktio kätilön vetäessä pienen poikamme ulos. Sydäntäni rupesi särkemään yhä lujemmin, kun huomasin mieheni tajunneen vasta silloin, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vietimme synnytyssalissa kolmestaan kolmisen tuntia synnytyksen jälkeen. Haistelimme, pussailimme, silittelimme, ikävöimme, rakastimme. Sitten luovutimme aarteemme kätilölle ja lähdimme kotiin. Kahdestaan.