Möhömahan kuulumisia

On pitänyt kirjoitella kuulumisia monta kertaa, mutta nyt, kun Mimmu kysyi erikseen kuulumisia, niin on jo korkea aika niitä kirjoitella.

Meille kuuluu hyvää. Tänään alkoi rv 27+0, mikä tuntuu hienolta! Rakenneultran jälkeen olen käynyt sairaalalla ultrassa kahden viikon välein. Käyntejä on näin tiheästi omasta toiveestani, sillä saan ylivoimaisesti parhaiten mielenrauhan sillä, että saan säännöllisesti kuulla, että pojilla on kaikki hyvin. Muutamaan otteeseen minulta on kysytty keskusteluavun tarvetta, mutta en itse koe sitä tarpeelliseksi, enkä sellaiseksi, josta mielenrauhan saan.

Vatsani on jo melkoisen kokoinen ja vastaa kooltaan yksöisraskauden viimeisten viikkojen vauvamahaa. Elo ja olo vatsan kanssa tuntuu ja aiheuttaa rajoitteita. Olen käynyt töissä säännöllisesti, mutta ajattelin tiedustella huomisella sairaalareissulla lääkäriltä sairasloman mahdollisuutta. Töissä käynti ja siellä istuskelu tuntuu nykyään jo itsessään työltä ja keskittymiskyky on minimaalista, joten sen takia toivoisin saada jäädä jo kotiin kasvattelemaan kumpuani ja poikiani.

Pojat (mielikuvituksellisesti tekonimiltään Herra A ja Herra B) kasvavat samaa vauhtia yläkäyrän tuntumassa. Sokerirasituksessa varmistettiin, etten vaan kasvattele poikia sokerilla, mutta kyllä he ihan ilman sokeriakin kasvavat. 

Henkisesti olen pärjäillyt mielestäni todella hienosti. Parin viime viikon aikana olen kylläkin huomannut, että pelot ovat lisääntyneet ja näistä neuvolassakin mainitsin. Neuvolan terkkarini on todella mukava ja hyvä terkkari ja hänen kanssaan on ollut hyvä käydä pelkoja läpi. Lähinnä homma menee siten, että olen kehitellyt jonkun käsittämättömän pelon, jonka terkkari sitten kumoaa ja perustelee, miksi pelko ei ole aiheellinen. Prosessi toimii tällä tavoin hyvin, joten kiitokset kärsivälliselle terkkarilleni.

Yksi lääkäreistä ehdotteli käynnistystä 37 viikolla, ellei pojat ole syntyneet itsestään tuota ennen. Tuohon 37 viikkoon on aikaa kymmenen viikkoa. Pitkä aika, mutta silti kuitenkin aika lyhyt. Luulen kyllä, että mitä pidemmälle mennään, sitä pidemmäksi odottavan aika käy.

Vuosi 2013

Hyvää alkanutta vuotta 2013 kaikille!

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen kirjoitellut, mutta näin uuden vuoden kunniaksi päätin kirjoitella kuulumisia. Ja mikäs tässä kirjoitellessa, kun juuri äsken huikkasin miehelleni, että tunsin todennäköisesti tökkäisyn alavatsassani - eli raskaana ollaan! Tällä hetkellä raskausviikkoja on tarkalleen 12+6. Olemme käyneet jo muutamassa ultrassa, joista viimeisin oli viime viikon np-ultra. Tällä hetkellä odottelemme, että yliopistosairaala ilmoittaa meille ajan, jolloin voimme mennä lapsivesipunktioon. Punktio tehdään viikolla 15 eli parin viikon kuluttua.

Jo ensimmäisessä ultrassa viikolla 6 meille paljastui, että odotamme kaksosia :) Yllätys oli erittäin mieluinen ja ajattelin heti, että näinhän sen pitääkin mennä. Onnen tunne ensimmäisen ultran jälkeen oli valtava.

Raskauden ensimmäinen kolmannes meni yllättävän nopeasti ja suht vähällä stressaamisella. Asiaa auttoi se, ettei alkuraskaudessa ollut vuotoja tai kipuja ja huonovointisuus oli jokapäiväinen kaveri, joka osaltaan rauhoitti mieltä. Tällä hetkellä suurin huoli on pikkuisten kromosomit. Välillä pelkään kromosomihäiriötä paljon, mutta olen psyykannut itseäni siihen, että minun ei kannata murehtia asiasta, jolle en voi mitään.

En tehnyt uudelle vuodelle yhtään lupausta, mutta kirjoitin paperille ylös toiveeni vuodelle 2013. Listani alkoi toiveella "Tulla terveiden kaksosten äidiksi" <3

Ongelmien mittasuhteet

Vietin viikonlopun ystävien seurassa. Yksi ystävistäni on raskaana ja etukäteen hieman jännitin kasvaneen mahan herättämiä tunteita. Raskaana oleva ystäväni kertoi pian tavattuamme, että hänen läheinen ystävänsä oli äskettäin saanut rintasyöpä -diagnoosin. Myös minä tunnen hyvin diagnoosin saaneen henkilön. Tämä nuori nainen on alle 30-vuotias ja 12. viikolla raskaana. Pikkuinen sikiö ei kestä syöpähoitoja, joten tuttavallani on raskas valinta edessään.

Järkytyin kuulemastani ja tulin todella surulliseksi tuttavani puolesta. Olen menettänyt rakkaan ihmisen rintasyövälle ja joutunut keskeyttämään raskauden, joten tiedän kummastakin asiasta jotain. Loppujen lopuksi en tiedä hänen ajatuksistaan tai tunteistaan yhtään mitään - voin vain kuvitella ja sekin jo tekee pahaa. Toivon tuttavalleni jaksamista, sitkeyttä, taistelutahtoa ja onnea. Kunpa kasvain olisi helposti poistettavissa ja hitaasti jakaantuva. Kunpa hänen raskautensa saisi jatkua. Kunpa hän paranisi.

Olen joskus todennut itselleni, etten enää ikinä valita pienistä ongelmista. Nyt jouduin havahtumaan siihen, että ystäväni kasvanut maha oli ongelmani, jolle annoin naurettavan paljon energiaa. Sain taas muistutuksen mittasuhteista. Sunnuntaina aamulla kävimme ystäväni kanssa laatikkoa läpi, jossa pidän äitiysvaatteitani. Annoin hänelle lainaksi vaatteita ja sanoin haluavani ne takaisin, kunhan itse taas tulen raskaaksi. Ensimmäistä kertaa myös ajattelin, että kylläpä onkin kiva tutustua ystävieni lapseen - uuteen ihmiseen elämässäni.

Tuttavalleni oli sanottu, että syöpä on todennäköisesti ollut olemassa jo vuoden, mutta raskaushormonien myötä vasta kasvanut sen kokoiseksi, että sen pystyi itse tuntemaan. Tuttavani on tutkinut rintansa säännöllisesti. Syöpä olisi todennäköisesti löytynyt aiemmin ultrauksella. Varasin tänään ajan rintojen ultraan yksityiselle. Sen verran pahasti tuttavani kohtalosta järkytyin ja pelästyin.

Lääkärissä

Kävin alkuviikosta tutulla yksityisellä gynellä, jonka kirjoittamalla clomi-reseptillä saimme toisen raskautemme alulle. Kyseinen gyne on erikoistunut lapsettomuuden hoitoon ja käsittääkseni varsin suosittu paikkakunnallamme. Odotusaulassa istuessani ja odottaessani lääkärille pääsyä minua rupesi ahdistamaan. Rupesin miettimään, että minkä ihmeen takia olen tullut kyseiseen paikkaan. Olenko tullut varta vasten hakemaan apua siihen, että pääsisin taas hyvästelemään odotetun elämän alun? Siinä vaiheessa ei voinut enää perääntyä, mutta hieman jäin miettimään käynnin jälkeen, että mitä oikeasti haluan. Haluanko tulla raskaaksi, saada elävän lapsen vai menettää taas palan sydämestäni surun myötä?

Lääkärillä käynti oli anniltaan kuitenkin hyvä. Tulimme siihen tulokseen, että tiputtelu, joka alkaa n. viikkoa ennen kuukautisia, saattaa hyvinkin olla syy siihen, ettei alkio pääse kiinnittymään ja vaikka pääsisi kiinnittymään, niin kohdun limakalvo ei kuitenkaan ole riittävän vahva alkiolle. Kyseistä tiputtelua on ollut minulla ensimmäisen synnytyksen jälkeen kaikissa kierroissa, paitsi niissä, joissa olen tullut raskaaksi. Myös lugesteronit estävät tiputtelun. Tämän perusteella teimme suunnitelman, jonka mukaan tässä kierrossa otetaan avuksi clomit ja luget. Nyt odottelen uuden kierron alkamista, jonka pitäisi tapahtua tänään tai viimeistään huomenna.

Vaikka ihan itse vastaanotolle hakeuduin, niin silti en ole kovinkaan innostunut tästä asiasta. Luulen, että se on se pelko, joka tuolla takaraivossa asustelee. Pelkoa tai ei, loppukevät kuitenkin yritetään kovasti ja kesällä joko nautitaan yrittämisen tuomasta tuloksesta tai pidetään lomaa ja unohdetaan (ainakin yritetään) koko vauva-aihe hetkellisesti.

Geneettinen raskaudenkeskeytys

Alkuraskauden keskenmenon jälkeen olimme mieheni kanssa kumpikin surullisia siitä, että raskaus keskeytyi, mutta myös siitä, että yrittäminen piti aloittaa taas alusta. Joku sanoi tuolloin, että keskenmenon jälkeen tulee helposti raskaaksi. Kerroin kuulemani miehelleni ja naureskelimme yhdessä asialle ja totesimme, että emme löisi kovinkaan suurella summalla asian puolesta vetoa. Muistissa oli vielä hyvin kohtukuoleman jälkeinen pitkä yritys.

Keskenmenon jälkeen kerkesi tulla kuitenkin vain yhdet kuukautiset, mutta toiset jo jäivät tulematta. Samalla, kun näytin miehelleni positiivista raskaustestiä, selitin ihmeissäni, että miten se nyt jo tärppäsi. Ja taas oltiin onnellisia. Kolmatta raskauttani varjosti kuitenkin pelko. Eikä se mikään ihan pieni pelko ollutkaan. Ensin ajattelin pelon johtuvan aiemmasta keskenmenosta ja ajattelin, että nt-ultran jälkeen uskallan ruveta hengittämään. Nt-ultra tuli ja kaikki oli ultrassa hyvin. Ultrassa laskettiin myös riskiluku nt-mitan ja antamani verinäytteen perusteella ja luvun mukaan riski trisomia 21 suhteen oli todella pieni. Kätilö sanoi jopa nähneensä nenäluun, joten riskin täytyi olla todella pieni. Olematon. Kuinka vähän tiesinkään silloin...

Olimme kertoneet raskaudesta lähipiirille, mutta töissä en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Käytin löysiä, peittäviä vaatteita. Ajattelin, että kerron töissä rakenneultran jälkeen, koska silloin tiedän varmasti, että kaikki on hyvin. Rakenneultra varattiin nt-ultran yhteydessä raskausviikolle 20. Jossain vaiheessa tulin kuitenkin levottomaksi ja tilasin yksityiseltä mielenrauhaultran raskausviikolle 18. Siitä ultrasta oli kuitenkin mielenrauha kaukana. Makaan tunnin ultrattavana ja kuuntelen lääkärin selitystä todella suuresta virtsarakosta, uretra-atresiasta, syndroomasta ja siitä, että sikiö on poika. Jossain vaiheessa ultraa minulle tulee tunne, että haluan ultrauksen loppuvan. En halua kuulla enää yhtään mitään enkä halua lääkärin löytävän enää yhtään uutta poikkeavuutta pienestä pojastamme. Ultrauksen jälkeen kysyn lääkäriltä, että menetämmekö tämänkin lapsen. Lääkäri sanoi, että se on pahin vaihtoehto, mutta ei todennäköinen, vaikkakin mahdollinen. Saan yksityiseltä lähetteen keskussairaalaamme tarkempiin tutkimuksiin.

Pari seuraavaa päivää etsin tietoa ylisuuresta rakosta, virtsaputken läpästä ja syndroomista. Mielialani vaihtelee epätoivosta toivoon. Miehelle sanon ääneen, että en yksinkertaisesti kestä, jos menetämme tämänkin lapsen. Samaan hengenvetoon totean, että ei niin voi käydä, koska olemme kokeneet kohtukuoleman myötä jo mahdottoman. Mahdoton ei voi tapahtua toista kertaa.

Keskussairaalassa pääsimme ensin kätilön ultrattavaksi, joka totesi saman suuren rakon. Kätilö myös ultrasi käsiä ja jalkoja ja totesi vakavana, että hänestä näyttää siltä, että kädet ja jalat ovat sisäänpäin kääntyneet. Siinä vaiheessa järkytyksen aalto vyöryi ylitseni, koska olin tehnyt läksyni parina edellisenä päivänä ja tiesin, että esim. kompurajalat viittaavat vakavaan syndroomaan. Tämän jälkeen vielä lääkäri ultrasi minut, antoi kummallekin meille viikon sairaslomaa ja numeron viereisen kaupungin yliopistolliseen sairaalaan lapsivesitutkimukseen.

Saimme ajan lapsivesitutkimukseen melko pian, mutta välissä oli pitkä viikonloppu odotettavana. Tuo viikonloppu meni itkiessä ja tietoa hakiessa. Tuona viikonloppuna emme enää osanneet toivoa parasta. Ihmettä huomasin toivovani salaa.

Yliopistollisessa sairaalassa lääkäri ultrasi ja otti lapsivesinäytteen sekä samalla tyhjensi sikiön virtsarakon. Olisimme saaneet jo pelkän ylisuuren rakon takia luvan raskauden keskeyttämiseen, mutta sanoimme, että haluamme odottaa kromosomituloksia. Jos pojallamme olisi ollut "vain" uretra-atresia, emme olisi raskautta keskeyttäneet. Olimme jo miettineet, kumpi luovuttaa munuaisen pojallemme tuhoutuneiden tilalle, dialyysit ja muut.

Saimme lapsivesitutkimuksen tulokset kahden päivän päästä toimenpiteestä. Pojallamme oli trisomia 18, Edwardsin syndrooma. Enää ei tarvinnut miettiä, ei jossitella, ei elätellä salaa toiveita. Pojan liikkeet olivat vähentyneet huomattavasti virtsarakon tyhjentämisen jälkeen, joten välissä en voinut edes olla varma, onko poika enää elossa. Taas odotimme joitain päiviä, jotta joutuisimme mennä yliopistolliseen kirjoittamaan suostumuksen raskauden keskeyttämiseen.

Kun seuraavan kerran menimme yliopistolliseen, ultrasi lääkäri vielä kertaalleen. Tällä kertaa lääkäri huomasi muutoksia aivoissa sekä uudelleen täyttyneet virtsarakon, joka oli alkanut vuotaa muualle sisäelimien ympärille. Tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että poika ei todennäköisesti eläisi pitkään omin voimin. Allekirjoitin paperit raskauden keskeyttämistä varten. Ja taas olin vihainen - vihainen siitä, että joudun vielä tällaisenkin tilanteen eteen. Päättämään oman lapseni kuolemasta.

Kauniina kesäkuun päivänä 2011 kolmas raskautemme keskeytettiin rv 20. Toinen poikamme oli pikkuruinen, kaunis enkeli. Kätilöt sanoivat huomaavansa selvästi pojassa syndrooman piirteet, mutta minusta hän oli täydellinen sellaisenaan.

Ystävän raskaus

Onpas tullut taukoa kirjoittamisesta. Syytettäköön siitä viimeaikaisia lomia :)

Talviloma oli ja meni. Lomailu on mukavaa – kuten myös nytkin oli. Loman pääpaino oli laskettelulla ja yhdessäololla. Olin myös muutaman päivän lomasta samassa mökissä raskaana olevan ystäväni kanssa. Ennen lomaa jonkin verran mietiskelin omaa reaktiotani kasvaneeseen vatsaan ja tuntuviin potkuihin, mutta pääsääntöisesti loma meni hyvin ja pystyin myös nauttia lomastani. Oikeastaan vasta loman jälkeen kotona iski päälle toivottomuus omaa tilannetta kohtaan.

Olen pystynyt suhtautumaan suhteellisen hyvin muiden raskauksiin menetyksieni jälkeen. En tunne hirveästikään kateutta (ei se ole minun lapseni, jota toinen odottaa), mutta haikeutta tunnen. Kun ystäväni, jonka kanssa juuri olimme lomailemassa, sanoi olevansa raskaana, koin ensimmäistä kertaa melkoisen tunnevyöryn toisen raskautta kohtaan. Olimme juuri silloin heillä kyläilemässä ja illalla nukkumaan mennessämme tuli itku. Koskaan ennen en ole itkenyt toisen raskauden takia. Itku tuli ilmeisesti siitä, että muistin taas omat menetyksemme sekä siitä, että tunsin ystäväni pettäneen minut tulemalla raskaaksi. Ystäväpariskuntamme oli ollut siihen saakka tietynlainen turvasatama. Turvasatama, jossa ei ollut lapsia. Ystäväni raskauden jälkeen olen ruvennut selvästi kaipaamaan enemmän muiden lapsettomien ystävieni seuraa. Luojan kiitos sellaisia vielä on! Mihinkään en ole unohtanut raskaaksi tullutta ystävääni ja harvase päivä kirjoittelemme toisillemme sähköpostia, mutta ystävyytemme ei ole enää entisellään. Ja se tuntuu pahalta. Luotan kuitenkin siihen, että tässäkin asiassa aika parantaa haavat, mutta tällä hetkellä olen itsekäs ja suojelen itseäni rakentamalla ohuehkoa suojamuuria välillemme.