keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Postiivinen minä

Kysyin mieheltäni esikoisemme kuoleman jälkeen, että naurankohan enää ikinä. Silloin tuntui siltä, että elämä ei voi enää koskaan olla niin mukavaa tai hauskaa, että olisi syytä nauraa. Edellisenä päivänä, kun olimme saaneet tietää, että esikoisemme on kuollut kohtuuni, kerroin miehelleni haluavani tappaa itseni, koska tuntui, että minun olisi pitänyt olla siellä, missä lapseni on. Halu kuolla oli todellinen, mutta hetkellinen.

Ensimmäinen elämäni päättyi siihen, kun sain kuulla esikoisemme kuolleen. Siitä alkoi uusi, erilainen elämä. Alussa näiden kahden elämän välillä tuntui olevan valtava kuilu, mutta ajan mittaan kuilu on pienentynyt. Aika on tehnyt tehtävänsä. Toki nykyisinkin tulee vielä hetkiä, jolloin toivoo, että kaikki olisi vielä siten kuin edellisessä elämässä oli, mutta kaippa sitä on jo taipunut omaan kohtaloonsa ja tilanteeseensa.

Olin todennäköisesti onnellisempi edellisessä elämässäni. Edellisessä elämässäni ei ollut läheskään niin paljoa pelkoja kuin nykyisessä elämässä. Edellisessä elämässä pystyin luottamaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, mutta nykyään tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Edellisessä elämässäni en osannut olla onnellinen niistä asioista, joista osaan olla onnellinen nyt. Olen kuitenkin onnellinen myös nyt.

Tänään alkoi kuukautiset, joita tiesinkin jo odotella. Nykyään maailmani ei romahda joka kerta, kun kuukautiset alkavat, mutta kyllä ne silti mielen pistää mietteliääksi. Tänään yritän ajatella asiaa positiivisesti. Olen hiljattain aloittanut laihdutusprojektin, joka olisi tyssännyt heti alkuunsa, jos olisin tullut raskaaksi. Nyt minulla on taas ainakin hetki aikaa laihtua lisää. Mieheni löysi myös sen positiivisen puolen asiasta, että tulevalla Lapin reissulla voin lasketella ja kaatuilla minkä kerkeän ja nauttia muiden mukana after skistä.

Psykiatrinen sairaanhoitajani viime kesänä tavatessamme viimeistä kertaa, sanoi minun olevan perusluonteeltani hyvin positiivinen ihminen. Väitteensä hän perusteli sillä, että olen selvinnyt täysipäisenä kaikista koettelemuksista ja sen lisäksi jaksan katsoa eteenpäin ja toivoa tulevaisuudelta myös hyviä asioita. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin pessimisti/realistina, joten psyk. sairaanhoitajan kommentti oli minulle suuri kohteliaisuus.

Joten jos minut on diagnosoitu positiiviseksi, niin kaippa sitä pitää toimiakin sen mukaisesti.