Kohtukuolema

Se oli kaunis heinäkuun päivä vuonna 2009. Heräsin aamulla miehen lähtiessä töihin, mutta kiire ei ollut minnekään, koska olin jo äitiyslomalla. Sovimme mieheni kanssa, että nähdään lounaalla keskustassa ja lounaan jälkeen käydään kirkkoherranvirastossa. Niin tehtiin ja hyvin onnellisena naisena lähdin kirkkoherranvirastosta kohti neuvolaa. Kirkkoherranvirastosta pyysimme avioliitonesteidentutkinnan ja juttelimme mahdollisesta vihkimisestä ristiäisten yhteydessä. Emme kummatkaan halunneet suuria häitä ja hössötystä, joten ajatus siitä, että pappi ristiessään esikoisemme vihkisi myös meidät, oli mielestämme hyvä. Neuvolaan kävellessäni ohitin askartelukaupan ja samassa kävin tilaamassa hääkarkkien tekoon tarvittavat askarteluvälineet. Muistan hyvin, kuinka onnellinen silloin olin. 

Neuvolassa oli viikottainen perustarkastus. Raskausviikkoja oli kasassa 38. Terkkarin kanssa juteltiin niitä näitä ja kerroin kuinka olin saanut edellisenä päivänä kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten ja nyt vaan enää vauva puuttui. Terkkari rupesi tuttuun tyyliin kuuntelemaan vauvan sydänääniä heikoin tuloksin. Aikansa yritettyään saada ääniä kuulumaan, terkkarini haki toisen terkkarin viereisestä huoneesta ja taas kuunneltiin – hiljaisuutta. Kysyin terveydenhoitajilta, että eikö edes sykelukema näy laitteessa. Sain vastaukseksi, että jotain hämminkiä on ja paras lähteä saman tien sairaalaan.

Taksista soitin miehelleni, että tulisi sairaalalle ja että esikoisellamme ei ole kaikki hyvin. Vielä tässä vaiheessa tajuntaani ei ollut uponnut se, että en itsekään kuullut vauvan sydänääniä neuvolassa. Sairaalalla kätilö oli heti ovella vastassa ja minut vietiin suoraan ultrattavaksi. Nuori naislääkäri ultrasi hiljaa, pitkän aikaa ja loppujen lopuksi kysyin itse, että onko vauvalla jokin hätä. Sitten ne sanat tulivat ”Valitettavasti vauvan sydän on pysähtynyt”. Näiden sanojen aiheuttama tunnevyöry oli jotain sellaista, ettei sitä ole kovin helppo kuvailla. Muistaakseni rupesin huutamaan ei-sanaa taukoamatta ja silloin huoneeseen tuli enemmän porukkaa. Yksi silitti päätä, toinen kättä ja kolmas kertoi kuinka en olisi voinut tehdä mitään, millä tämä olisi voitu estää.

Mieheni ei ollut vielä kerinnyt tulla sairaalalle ja nuori naislääkäri kehotti minua menemään vastaanottoaulaan odottamaan miestäni. Loistava idea kerrassaan. Samassa kuitenkin kätilö otti minut mukaansa ja vei käynnistyshuoneeseen. Sen jälkeen muistikuvani ovat hieman hatarat. Mieheni saapui sairaalalle, itkettiin, soitin äidilleni, itkettiin, soitin muutamalle ystävälleni, taas itkettiin. Jossain vaiheessa synnytys käynnistettiin.

Pieni kuollut poikamme syntyi seuraavana aamuna ukkosmyrskyn riehuessa. Synnytys sujui muuten hyvin, mutta kivunlievityksestä huolimatta supistukset olivat kovat ja vihani myös. Olin niin vihainen siitä, että jouduin kärsimään järkyttävät kivut ja tuloksena olisi kuollut vauva. Itse synnytyksestä on jäänyt ikuisesti mieleeni mieheni reaktio kätilön vetäessä pienen poikamme ulos. Sydäntäni rupesi särkemään yhä lujemmin, kun huomasin mieheni tajunneen vasta silloin, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vietimme synnytyssalissa kolmestaan kolmisen tuntia synnytyksen jälkeen. Haistelimme, pussailimme, silittelimme, ikävöimme, rakastimme. Sitten luovutimme aarteemme kätilölle ja lähdimme kotiin. Kahdestaan.

Kuka ymmärtää?

Viivi tuossa jo kirjoittikin meidän polkujen yhtymisestä jokin aika sitten. Se oli todellinen onnenpotku, on kullanarvoista pystyä puhumaan hänelle mielessä pyörivät asiat. Olen huomannut, että vertaistuen löytäminen tässä lapsettomuuden surussa on ollut vaikeaa. Aihe sinänsä jo on arka ja herkkä, ja vaikka kohtaisikin ihmisen, jonka arvelee painivan samojen asioiden kanssa, ei sitä tule tosiaankaan kysyttyä suoraan.Sitä paitsi lähipiirissäni kaikki, joiden olen tiennyt kärsivän lapsettomuudesta, ovat oman pienen kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella tähän mennessä saaneet. Minä en kuitenkaan osaa samaistua näihin ihmisiin, vaikka he jotain omasta surustani varmasti ymmärtävätkin.

Ylipäänsä olen lapsettomuudesta puhunut lähimmilleni vasta parin vuoden ajan, vaikka asia on meille ollut ajankohtainen jo paljon kauemmin. Meni monta vuotta ettemme mieheni kanssa kertoneet asiasta kenellekään. Asia tuntui niin pahalta, etten voinut ajatellakaan kertovani siitä muille. Myöskään mieheni ei puhunut asiasta kenenkään kanssa. Tällä hetkellä meidän kummankin perheet tietävät asiasta, sekä valitut ystävät. Jonkin verran seurasin aikaisemmin netin keskustelupalstoja, ja yhdelle jopa jotain kirjoittelinkin. Aihepiirit noilla palstoilla pyörivät kuitenkin harmittavan usein lapsettomuushoitojen ympärillä, ja vaikka mekin hoidoissa kävimme, en jotenkin jaksanut innostua ainakaan tsemppaamaan muita palstalaisia kiinnittymissäteillä ja tarrasukilla.

Nyt kun hoidot on meidän osalta käyty loppuun, on täytynyt totutella ajatukseen, että elämme mieheni kanssa kahden -unohtamatta karvaisia pieniä perheenjäseniä. Vuosi sitten liityin Simpukka-yhdistykseen, kun totesin, että todella olemme lapsettomia, eikä asia siitä muuksi muutu. Joskus jopa Simpukka-lehteä lukiessakin alkaa harmittaa, kun tuntuu, että kaikki tarinat saavat onnellisen lopun. Näin ei tietysti aina ole, mutta tämä kai osoittaa, kuinka paljon minullakin on tarvetta tuntea, etten ole yksin tämän murheen kanssa.

Alku

Olemme tienneet toisemme Susannan kanssa jo jonkin aikaa, mutta eräänä päivänä rupesimme sattumalta juttelemaan ja jostain kumman syystä rupesimme puhumaan surusta. Minä kerroin esikoisemme ja läheisen ihmiseni kuolemasta ja siihen liittyvästä surusta. Susanna jatkoi keskustelua kertomalla lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta surusta. Kuultuani Susannan lapsettomuudesta uskaltauduin vielä kertomaan alkuraskauden keskenmenostamme ja viimeisimmästä, eli raskauden keskeyttämisestä. Nämä asiat eivät ole kovinkaan monen ihmisen tiedossa.

Siinä me sitten olimme ja puhuimme – kauan. Tuntui uskomattomalta löytää ihminen, jolla oli hyvin paljon samanlaisia ajatuksia kuin itsellä on. Pääsääntöisesti ystävilläni joko on jo lapsia, he ovat raskaana, tai he eivät vielä edes harkitse lisääntymistä, joten oikeassa elämässä ainakaan minulla ei ole ollut vertaistukea lapsettomuuden osalta. Nyt on <3

Idea blogin aloittamisesta oli kummankin mielestä hyvä; halusimme paikan, jonne voimme oksentaa pahan olon, iloita hyvistä asioista sekä kertoa tarinamme vertaistueksi muille. Toivottavasti tästä blogista on apua meille ja muille.

6300 g rakkautta

Meille tuli viikonloppuna vauva. 6300 g edestä rakkautta ja iloa. 6300 g edestä sisäsiistiksi opettelemista ja totuttelemista tämän talon tapoihin. Meidän vauva tykkää jahdata kissaa, syödä, nukkua ja hajottaa tohveleita sekä mattoja. Mutta mitäs sen on väliä, koska meillä on vauva!

Iloa ja sisältöä tämä meidän vauva kyllä elämään tuo, eikä kerkeä miettiä juurikaan omia murheita, kun pitää koko ajan vahtia ja huolehtia ja kouluttaa. Kuukautisetkin alkaa huomenna tai ylihuomenna, mutta ei tunnu missään, koska meillä on vauva!