Kohtukuolema

Se oli kaunis heinäkuun päivä vuonna 2009. Heräsin aamulla miehen lähtiessä töihin, mutta kiire ei ollut minnekään, koska olin jo äitiyslomalla. Sovimme mieheni kanssa, että nähdään lounaalla keskustassa ja lounaan jälkeen käydään kirkkoherranvirastossa. Niin tehtiin ja hyvin onnellisena naisena lähdin kirkkoherranvirastosta kohti neuvolaa. Kirkkoherranvirastosta pyysimme avioliitonesteidentutkinnan ja juttelimme mahdollisesta vihkimisestä ristiäisten yhteydessä. Emme kummatkaan halunneet suuria häitä ja hössötystä, joten ajatus siitä, että pappi ristiessään esikoisemme vihkisi myös meidät, oli mielestämme hyvä. Neuvolaan kävellessäni ohitin askartelukaupan ja samassa kävin tilaamassa hääkarkkien tekoon tarvittavat askarteluvälineet. Muistan hyvin, kuinka onnellinen silloin olin. 

Neuvolassa oli viikottainen perustarkastus. Raskausviikkoja oli kasassa 38. Terkkarin kanssa juteltiin niitä näitä ja kerroin kuinka olin saanut edellisenä päivänä kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten ja nyt vaan enää vauva puuttui. Terkkari rupesi tuttuun tyyliin kuuntelemaan vauvan sydänääniä heikoin tuloksin. Aikansa yritettyään saada ääniä kuulumaan, terkkarini haki toisen terkkarin viereisestä huoneesta ja taas kuunneltiin – hiljaisuutta. Kysyin terveydenhoitajilta, että eikö edes sykelukema näy laitteessa. Sain vastaukseksi, että jotain hämminkiä on ja paras lähteä saman tien sairaalaan.

Taksista soitin miehelleni, että tulisi sairaalalle ja että esikoisellamme ei ole kaikki hyvin. Vielä tässä vaiheessa tajuntaani ei ollut uponnut se, että en itsekään kuullut vauvan sydänääniä neuvolassa. Sairaalalla kätilö oli heti ovella vastassa ja minut vietiin suoraan ultrattavaksi. Nuori naislääkäri ultrasi hiljaa, pitkän aikaa ja loppujen lopuksi kysyin itse, että onko vauvalla jokin hätä. Sitten ne sanat tulivat ”Valitettavasti vauvan sydän on pysähtynyt”. Näiden sanojen aiheuttama tunnevyöry oli jotain sellaista, ettei sitä ole kovin helppo kuvailla. Muistaakseni rupesin huutamaan ei-sanaa taukoamatta ja silloin huoneeseen tuli enemmän porukkaa. Yksi silitti päätä, toinen kättä ja kolmas kertoi kuinka en olisi voinut tehdä mitään, millä tämä olisi voitu estää.

Mieheni ei ollut vielä kerinnyt tulla sairaalalle ja nuori naislääkäri kehotti minua menemään vastaanottoaulaan odottamaan miestäni. Loistava idea kerrassaan. Samassa kuitenkin kätilö otti minut mukaansa ja vei käynnistyshuoneeseen. Sen jälkeen muistikuvani ovat hieman hatarat. Mieheni saapui sairaalalle, itkettiin, soitin äidilleni, itkettiin, soitin muutamalle ystävälleni, taas itkettiin. Jossain vaiheessa synnytys käynnistettiin.

Pieni kuollut poikamme syntyi seuraavana aamuna ukkosmyrskyn riehuessa. Synnytys sujui muuten hyvin, mutta kivunlievityksestä huolimatta supistukset olivat kovat ja vihani myös. Olin niin vihainen siitä, että jouduin kärsimään järkyttävät kivut ja tuloksena olisi kuollut vauva. Itse synnytyksestä on jäänyt ikuisesti mieleeni mieheni reaktio kätilön vetäessä pienen poikamme ulos. Sydäntäni rupesi särkemään yhä lujemmin, kun huomasin mieheni tajunneen vasta silloin, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vietimme synnytyssalissa kolmestaan kolmisen tuntia synnytyksen jälkeen. Haistelimme, pussailimme, silittelimme, ikävöimme, rakastimme. Sitten luovutimme aarteemme kätilölle ja lähdimme kotiin. Kahdestaan.