keskiviikko 15. elokuuta 2012

Aika aikaansa kutakin

Ajattelin tämän blogin alkuaikoina, että tulisin saamaan blogista paikan, johon voisin purkaa pahaa oloani ja tuntojani. Nyt olen huomannut, että puran pahan oloni ja tuntoni muualle kuin tänne. Tietyistä asioista märisen miehelleni ja tietyistä asioista märisen Susannalle. Näiden märinöiden jälkeen en tunne enää tarvetta märistä samoja asioita tänne. Harmi blogin kannalta, mutta hyvä minun kannaltani, koska hyvähän se on, että elämässäni on ihmisiä, joille voin purkaa pahaa oloani, eikä ainoa kanava tähän ole blogi.

Ajattelin blogia aloittaessamme, että saan jaettua kohtalotovereille vertaistukea blogin kautta. Hieno homma, jos joku on tukea kirjoituksistani saanut. Itsestäni vain tuntuu siltä, että olen yksinäinen tilanteeni suhteen. Tarkoitan tällä sitä, että moni, jolta on lapsi kuollut, on kuitenkin onnistunut saamaan elävän lapsen tai elävä lapsi on ollut jo entuudestaan, joten en pysty samaistumaan heihin. Kovinkaan moni ei ole myöskään joutunut synnyttämään kahta kuollutta lasta, joten senkin suhteen tunnen olevani kovin yksinäinen. Ihan rehellisesti sanottuna tunnen, että minulla menee huonommin kuin monella muulla.

Kesän aikana lapsettomuusblogien lukeminen on hiipunut osaltani todella vähäiseksi. Lapsettomuusblogit ovat masentavaa luettavaa, vaikkakin saan niistä vertaistukea lapsettomuuteen. Sitten, kun jossain seuraamassani blogissa tulee plussa, muuttuu blogin tyyli täysin masentavasta välillä liiankin pumpuliseksi, jolloin lukuintoni lopahtaa täysin. Tällä hetkellä tuntuu, että olen kolmen vuoden aikana lukenut riittävästi kirjoituksia lapsettomuusblogeista ja raskausblogeista.

Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut yllä olevasta tekstistä. Lapsettomuusblogien osalta minun kohdallani lukee nyt; aika aikaansa kutakin. Tänne varmasti kirjoittelen vieläkin, mutta todennäköisesti päivitystahti ei muutu aiemmasta ainakaan nopeammaksi :)

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Itsesääli

Kesäloma on ohi ja töihin paluun myötä tuntuu, että kesäkin rupeaa olemaan jo ohi. Kesäloma oli rentouttava ja kiireinen. Paljon tuli nähtyä ja koettua. Kesäloma tosin päättyi esikoisemme kuoleman ja syntymän kolmevuotispäivään, joten loma loppui surullisissa ja haikeissa merkeissä.

Tämäkin päivä on ollut melko haikea. Tai ei se välttämättä ole haikeutta, vaan pikemminkin itsesääliä. Itsesäälin täyteisen tästä päivästä tekee se, että tämä päivä on ystäväni elämän onnellisin päivä. Jäin tuohon ajatukseen kiinni ja rupesin miettimään kuinka minunkin olisi jo pitänyt kokea yhtä onnellinen päivä. Omat onnelliset päiväni ovat aina muuttuneet suureen suruun. Olen onnellinen ystäväni puolesta, mutta onneton omasta puolestani. Tuntuu pahalta ja onnettomalta. Toivottomalta.

Nyt vain odottelen sisäistä positiivisuuttani esiin nousevaksi. Positiivisuuttanihan ne kaikki aina hehkuttaa. Tällä hetkellä ei välttämättä kannattaisi tulla positiivisuudestani minulle hehkuttamaan. Voisi olla seuraukset vähemmän positiiviset.

No niin, olisikohan se purkaus sitten siinä :)

Raskausrintamalla ei mitään uutta. Ensi kierrosta aloitan taas clomit, vaikka en niitä varsinaisesti haluaisikaan syödä. En innostu yhtään ylimääräisestä hormonista kehossani. Tämän takia etsinkin tietoa kesälomalla homeopatiasta ja siitä, että voisiko siitä olla apua raskaaksi tulemisessa.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Horst

On ollut hiljaista, koska ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Elämä menee painollaan eteenpäin.

Muutama viikko sitten teimme miehen kanssa reissun Keski-Eurooppaan ja ai että oli mukavaa. Mies hankki reissusta itselleen tuliaisen ja tällä tuliaisella ajellessamme pitkin vieraan maan teitä, tuli tunne, että elämä on tässä ja nyt. Hetkittäin reissussa tuli kokonaisvaltainen onnen tunne, jota harvemmin pääsee tulemaan kotimaisemissa. Joten ehkäpä kannatti lähteä reissuun. Sain minäkin tosin tuliaisia; luonnon kosmetiikkaa ja viiniä. Luulen, että vietämme kesällä muutaman pirskahtelevan illan Susannan kanssa tuliaisviinejä nauttien :)

Myös ovulaatio ajoittui reissuun. Enää en tarvitse testejä ovulaation todentamiseen, vaan tunnen sen jo muutenkin. Mies valaisi minua kertomalla, että jos tulen raskaaksi reissussa, saa lapsemme nimekseen Horst.

Tein tänä aamuna raskaustestin kierron lopun kunniaksi. Negatiivinen. Yllätys. Ei tullut Horstia. Yksi viiva tikussa masensi aamulla melkoisesti, mutta hikinen kymmenen kilometriä aamulla pyörän selässä selvitti päätä ja rauhoitti tunteita. Mies eilen sanoi, että kumpikin tulos on hyvä; positiivinen on toivottu tulos, mutta negatiivisen tuloksen tullessa voi kesälomalla tehdä monia sellaisia asioita, joita en uskaltaisi raskaana ollessa tehdä. Tähän on minunkin uskominen. Kolmen epäonnistuneen raskauden jälkeen tiedän olevani hermoheikko odottaja, joka kietoutuu talonsa sisälle pumpuliin raskauden aikana, välttäen kaikkea ja kaikkia asioita, jotka voivat uhata raskauden jatkumista. Mieheni tietää tämän myös varsin hyvin :)

Eilen meillä oli juhlapäivä, koska nuorimmainen perheemme jäsen täytti kuusi kuukautta. Kuusi kuukautinen pikkuisemme on vilkas, jäntevä ja energinen kolmekymmentäkiloinen prinsessa. Hurmaava olento, joka eilen kävi elämänsä ensimmäistä kertaa tutustumassa järviveteen. Isoveli uiskenteli tottuneesti järvessä ja pikkuneiti haukkui rantavedessä toista tulemaan heti takaisin. On ne vaan hassuja elukoita :)

maanantai 28. toukokuuta 2012

Ongelmien mittasuhteet

Vietin viikonlopun ystävien seurassa. Yksi ystävistäni on raskaana ja etukäteen hieman jännitin kasvaneen mahan herättämiä tunteita. Raskaana oleva ystäväni kertoi pian tavattuamme, että hänen läheinen ystävänsä oli äskettäin saanut rintasyöpä -diagnoosin. Myös minä tunnen hyvin diagnoosin saaneen henkilön. Tämä nuori nainen on alle 30-vuotias ja 12. viikolla raskaana. Pikkuinen sikiö ei kestä syöpähoitoja, joten tuttavallani on raskas valinta edessään.

Järkytyin kuulemastani ja tulin todella surulliseksi tuttavani puolesta. Olen menettänyt rakkaan ihmisen rintasyövälle ja joutunut keskeyttämään raskauden, joten tiedän kummastakin asiasta jotain. Loppujen lopuksi en tiedä hänen ajatuksistaan tai tunteistaan yhtään mitään - voin vain kuvitella ja sekin jo tekee pahaa. Toivon tuttavalleni jaksamista, sitkeyttä, taistelutahtoa ja onnea. Kunpa kasvain olisi helposti poistettavissa ja hitaasti jakaantuva. Kunpa hänen raskautensa saisi jatkua. Kunpa hän paranisi.

Olen joskus todennut itselleni, etten enää ikinä valita pienistä ongelmista. Nyt jouduin havahtumaan siihen, että ystäväni kasvanut maha oli ongelmani, jolle annoin naurettavan paljon energiaa. Sain taas muistutuksen mittasuhteista. Sunnuntaina aamulla kävimme ystäväni kanssa laatikkoa läpi, jossa pidän äitiysvaatteitani. Annoin hänelle lainaksi vaatteita ja sanoin haluavani ne takaisin, kunhan itse taas tulen raskaaksi. Ensimmäistä kertaa myös ajattelin, että kylläpä onkin kiva tutustua ystävieni lapseen - uuteen ihmiseen elämässäni.

Tuttavalleni oli sanottu, että syöpä on todennäköisesti ollut olemassa jo vuoden, mutta raskaushormonien myötä vasta kasvanut sen kokoiseksi, että sen pystyi itse tuntemaan. Tuttavani on tutkinut rintansa säännöllisesti. Syöpä olisi todennäköisesti löytynyt aiemmin ultrauksella. Varasin tänään ajan rintojen ultraan yksityiselle. Sen verran pahasti tuttavani kohtalosta järkytyin ja pelästyin.

torstai 24. toukokuuta 2012

Liika on liikaa

Helatorstai-illan kunniaksi sain melkoisen itkukohtauksen. Ei ole moista hetkeen tullutkaan. Kohtaus sai alkunsa siitä, kun myöhään illalla sain viestin, jossa tuttavani kertoi olevansa raskaana. Osasin uutista odottaa ja odotuksen heille toki suon, koska myös heillä on kohtukuolema taustalla. Uutinen vain jotenkin sai mielen todella synkäksi ja toivottomaksi, vaikka yleensä toisten raskausuutiset eivät kovinkaan paljoa minuun vaikuta. Seuraavana päivänä purin tapahtunutta Susannalle ja tulimme siihen tulokseen, että liika on liikaa. Lähipiirini on tämän kevään aikana raskautunut oikein urakalla ja tuttavani ilmoitus raskaudestaan oli viimeinen niitti sietokyvylleni. Milloin on minun vuoroni? Miksi te onnistutte ja me emme? Miksi te saatte jo toisen elävän lapsen, kuin meillä ei ole vielä yhtäkään elävää lasta?

Maanantaina tein herkän raskaustestin, joka näytti selvää yhtä viivaa. Lopetin luget ja vuodon pitäisi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Kuukautiset ei nykyään tunnu maailmanlopulta, kuten ne vielä jokin aika sitten tuntuivat, mutta ei kp 1 -päivä mikään juhlapäiväkään ole. Kaippa sitä vielä alkavassa kierrossa voisi hormoneja napsia ja sitten aloittaa kesäloman kaikesta.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Lapsettomuus miehen näkökulmasta

Mieheni kirjoitti viikonlopun aikana ajatuksiaan lapsettomuudesta:

Naisten maailmankuva ja "elämänkaariajattelu" on poikkeava miehestä varmaan monella tapaan. Tiedän monia miehiä joilla lapset tai/ja lapsen saaminen ei ole keskeinen juttu, ennen kuin se lapsi syntyy..tosin syntymän jälkeenkään joillekin saman sukupuolen edustajilleni ei lapsi ole mikään se suuri saavutus, jossain tapauksissa enemmänkin riesä.
Itse olen ehkä omasta mielestäni "kasvanut" ihmisenä ja miehenä kymmenien vuosien aikana, nimittäin oma maailmankuva ja ajatelu on muuttunut itsensä ja maailman muutoksien peilauksien myötä. Toki uskon että se peruskaava "ydinperherakenteesta" syntyy kasvukodista, eli tavallaan se muotti omalle tulevaisuuden tavoitteelle on valettu kasvukodissa. Näin ollen yksi keskeisistä elämän etapeista on syntyny jo varhaisessa vaiheessa. Puolestaan seksi, seksuaalisuus ja lisääntyminen noin biologisessa mielessä on "kehittynyt" samalla. Kasvukodin säädyllisyys ja se kasvatusmaailma mikä on kasvanut tuolloin on "kunniallinen", eli seksuaalisuuteen on liittynyt tietty tabu ja itse lisääntyminen koko paletissa on ollut itsestään selvyys, "tuleehan suunnittelemattomia teiniraskauksia harva-se-päivä". Tämän johdosta omaan kasvuun on liittynyt pelottelut vahinkoraskauksista. Muistan kuinka joka tuutista koulusta-kotiin muistutettiin kortsun käytön tarpeellisuudesta sillä sukupuolitaudit ja raskaus on huono asia..no sukupuolitaudeissa ei ole mitään hyvää. Kaikesta tästä kasvoi meikäläiselle, tuolloin nuorelle miehelle ajatusmalli, jossa ensin tuli rakentaa koulutus, ura, löytää se "lopullinen" elämänkumppani, koti, yms. ennen kuin oli "valmis" lapseen. Tämä ajatus tuntui rationaaliselle, vaikkakin rakentui aikalailla emotionaalisesta päättelystä.

Tämän ajatuksen viitoittamana aikoinaan minä kasvoin lapsesta teiniksi, teinistä nuoreksi aikuiseksi ja tästä lopulta sitten "aikuiseksi". Tuossa vaiheessa oli nuoruus "eletty itselleen", kouluja käyty yliopistoja myöten, oli ison pankkilainan myötä isohko oma asunto ja työnantaja työnsi säällisesti tuohta taskuun kerran kuussa. Tässä oli siis yksi piste siihen elämän seuraavaan prosessin vaiheeseen, mihin malli oli valettu vanhempieni muodostamassa kasvukodissa. Ikävuosissa 30 lähestyi ja oli aika saattaa tyttöystävä vaimoksi, tulevien lapsieni äidiksi..kuten muistaakseni kosinnassa asian tuolloiselle entiselle tyttöystävälle, nykyiselle vaimolleni ilmaisin. Satukirjan tarinat vain ei mene aina kuin sitä niin kuvittelee. Kun jokusen vuoden ähräämisen ja tuhraamisen jälkeen ollaan pisteessä, jossa vaimolla raskauskoetikkujen hankinta muuttuu hormoonihoitolääkkeiden ostamiseksi, on jotain kuvassa pielessä.
Samoin ajattelua kummasti muokkaa ja "kasvattaa" ne kokemukset, kun virvotaan siemeniä kuppiin naattasen näköisessä ja "pekonin" hajuisessa lapsettomuusklinikan "näytteenantohuoneessa". Toimenpiteen stimulanttina toimii nuhruiset pokelehdet, joita on selannut sadat muut ennen minua ja sadat tulevat selaamaan minun jälkeen..samasta syystä ja samalla tavoitteella. Jotenkin masturbointi ei tämän kokemuksen jälkeen ole ollut ollenkään häveliästä toimintaa, vaikkei se ole ollut hirveen häveliästä ennen näitä kokemuksiakaan. Jossain vaiheessa jopa vitsailin vaimolleni että voisi tehdä sellaisen "suosikki virpomispaikat" -suositussivuston, kuten mm.ravintoloista on netissä. Itsellä on kokemusta muistaakseni 4 eri lapsettomuusklinikan "näytteenantohuoneesta", niiden fasiliteeteistä, stimulanttivalikoimasta, jne...ehkei tämä ole sitä ykkösmatskua mainita omassa CV:ssä.

Samalla tuhraamisen keskellä eniten tuntui/tuntuu pahalta vaimoni tunne-elämän vuoristorata. Jotenkin sitä elämän aikana itse tuon "elämänkaariprosessin" määrityksen myötä ei aiemmin osannut kaivata lasta omaan elämääni, etenkin kun kasvatuksen myötä lapsen saaminen oli "vaarallinen asia". Näinpä vaimon pahanolon myötä alkoi vahvasti syntymään itsellekin paha olo tilanteesta. Itselle oman koko tunne-elämänkaariprosessissa saavutti yhden suurimmista lakipisteistä (tähän asti) kun oltiin käytetty kaikki yhteiskunnan ja lääketieteen jipot lapsen saamiseksi - tuloksetta. Lapsettomuusklinikan viesti koko rallin jälkeen oli jokseenkin insinöörin korvaan lohduton "yksi hoito maksaa näin ja näin paljon + lääkkeet ja se ei takaa lapsen saamista sen enempää kuin nämä aiemmatkaan koeputkihedelmöitykset ja muut hoidot, mutta aina voi yrittää" Eli siis kotimaan kielellä viesti oli se että yhteiskunnan säädöksien myöntämät keinot on nyt koluttu läpi, viimeinen käytettävissä oljenkorsi on käytetty oman..tai edes toisen (minun tai vaimoni) perimän monistamiseksi. Tätä yrittämistä voidaan jatkaa 100% omalla rahalla ilman mitään taetta onnistumisesta..ja touhu on kallista. Tämän lakipisteen saavuttaessa oma ajatus, mielikuva ja tunnemaailma oli aiheesta käynyt sellaisen matkan, että uskallan sanoa että tätä tunnetta ei voi toinen ihminen tuntea joka ei ole samaa polkua kulkenut. Saman polun on kulkenut vaimoni, mutta itse en voi täysin tuntea sitä mitä hän tuntee, sillä hänellä odotus lapseen on ollut koko elämän siinä missä minulla tuo tunne on kasvanut meidän avioelämän aikana. Lisäksi hänen kontribuutio aiheeseen on leikkauksien myötä ollut todella suuri. Myöskään en voi ikinä tuntea sitä biologista tarvetta äitinä olemiseen, mikä naiselle tulee. Tästä perspektiivistä vaikka aiheeseen tässä lakipisteessä itselläni on..hmm. "psyykkisesti raiskatun" oloinen, ei se ole mitään vaimoni tunnetilaan nähden.

No miltäpä minusta sitten tuntui maailma, lapset, lapsiperheet, seksi, seksuaalisuus, lisääntyminen,...rakkaus tuon edellä mainitun lakipisteen jälkeen? No miltä tuntuu menettää jotain mitä ei koskaan ole omistanut..tai ehkä on kuvitellut omistavansa muttei omistakkaan, nimittäin mahdollisuuden omaan jälkipolveen, biologisen elämäntarkoituksen täyttämiseen, yksilön oikeuteen perustaa "oikea" perhe? ..ei sillä, meillä on lapsettomien perheiden tavoin "karvaisia verukkeita" ja vaikka ne ovatkin rakkaampia kuin vain kotieläimiä, en koe että meillä on muuta kuin 2 ihmisen "perhe". Tämä heijastaa väkisin siihen maailmankuvaan miten rakennan ja huomioin sitä ympärilläni. Käytännössä en koe että "meidän perhe" omaa samaa luokitusta kuin ihmiset joilla lapsia on..näen että nämä lapsia omaavat ihmiset ovat etuoikeutettuja, rikkaampia kuin mina vaikka tienaisin miljoona euroa vuodessa enemmän kuin he; rahaa voi tienata jollain keinoa aina enemmän mutta tuota lapsi asiaa en vaimoni kanssa. Tämän vuoksi saan aina eräänlaisen paniikkikohtauksen kun kyse on perhejuhlista ja tapaamisista missä on tuttujen lapsia, samasta syystä haluaisin vain nukkua tai tehdä ennemmin töitä mm. joulun yli, kuin kerääntyä viettämään sitä lapsiperheiden kesken. Erikoista on se että koen hiukan vastaavaa tunnetta jopa omia ja vaimoni vanhempia kohtaan, ovathan he "onnistujia" meihin nähden - me olemme elävä todiste siitä.
Tunne on outo, sillä tiedän ettei se ole minulta pois vaikka muut saa lapsia, eikä se ole lapsia saavan individuaalin syy etten halua olla samassa tilassa/tapahtumassa heidän kanssaan. Olenkin vaimolle sanonut että olisin ennemmin sellaisen lapsettoman pariskunnan kanssa aikaa viettämässä, kenen kanssa en oikein tule toimeen, kuin sellaisen lapsiperheen kanssa joista henkilöinä pidän - outoa. Kai se on jonkinlainen kateus ja katkeruus maailmaa/kohtaloa sekä omia elämän odotuksia kohtaan. Tämä tunne jäytää ja ohjaa sosiaalisesti, esim.jonkun luonnollinen iloinen uutinen raskaana olemisesta tuntuu minusta joka kerta huonolta.
Vihastun jos joku natisee lapsistaan, tai lapsia omaava ihminen valittaa jostain murheistaan - lapsen omaavan ihmisen tulisi olla kiitollinen siitä ihmeestä minkä luonto/luoja on suonut. Samoin ei oikein pelimannihenki riitä sympatiseeraamaan naista joka yrittää jakaa lapsettomuustunnetta kun hän ei saa toista..tai yhdeksännettä lastaan. Vaikka pohjimmiltaan tällaisella naisella ehkä jokin asia on yhtenevä naisen kanssa joka ei saa ensimmäistäkään, on mielestäni kumminkin kyse tyysti eri asiasta.
Samaan hengenvetoon on mennyt romukoppaan ne nuoruuden valistukset "varokaa ettei teiniraskauksia tule". Kyllä se niin on että lapset tulee tehdä nuorena, me eletään sellaisessa yhteiskunnassa jossa hyvin pienellä ponnistelulla ei lapsi joudu heitteille. Näin jälkiviisaana ei harmittaisi yhtään vaikka olisin "vahinkolapsen" joskus nuoruusvuosina tehnyt.

Seksi ja seksuaalisuus on muuttunut siitä eettisestä tabukäsitteestä joksikin aivan muuksi..ehkä siitä on hävinnyt ne viimeisetkin häveliäisyysaspektit. Samalla filosofisessa mielessä seksin käsite sosiaalisessa sidoskäyttäytymisen kontekstissa on muuttunut aikalailla. Jotenkin sitä ajattelee enemmänkin seksuaalikäyttäytymisen enemmänkin biologisena tarpeena ja raadollisesti lisääntymiskäsitteenä, eikä yksinoikeudellisesti vain tunne-elämän..tai rakkauden välikappaleena kuten meille niin komiasti on mukulasta asti eettisesti psyykkeeseen sisäänleivottu. Tämä ehkä johtuu siitä että kun on ravannut virpomassa, viemässä purkissa omia spermoja näytteenottopaikkoihin ja muutenkin koko prosessissa lopulta se "seksi" on lakaistu biologisen lisääntymis -käsitteen alle tehokkaasti.
Esimerkiksi 15 vuotta sitten saatoin pitää hyvin kyseenalaisena ajatusta, jossa vaimoni kanssa maksettaisiin x summa jollekin 3 osapuolen naiselle, jotta hän pyöräyttäisi meille "meidän aineksista" mukulan, joka sittemmin DNA todisteiden kautta adoptoitaisiin meille. Ajatus ei nykyään tunnu oudolta sillä "vahinkoraskauksia" yhteiskunta ei voi, eikä kontrolloi mitenkään, mutta silti se kieltää virallisesti vuokrakohdun, ts."vuokrakohdun" voi vippaskonstilla toteuttaa yhteiskunnan ulkopuolella...näin tiettävästi homoseksuaaliparit ovat tehtailleet lapsia itselleen jo pitkän aikaa.
Noin muuten seksi, parisuhde, luottamus ja rakkaus käsitteet on omalla tavallaan vahvistunut tämän koko prosessin aikana sillä tavoin, jota uskon että ei olisi muutoin kehittynyt. Yhteinen suru ja vastoinkäyminen on syventänyt ainakin omassa mielessäni hurjasti minun ja vaimoni välistä suhdetta ja luottamusta, joka puolestaan näkyy ja tuntuu merkittävästi arkielämässä.

Mitä nyt sitten? "mitä vaihtoehtoja on?" kysyisi insinöörinuori ensimmäiseksi. Edellä mainittu "yrittäminen" lääketieteen voimin, perinteistä "yrittämistä" ilman lääketiedettä toteutetaan arkielämän mukaan, aiemmin mainittu vuokrakohtuvippaskonsti..ja adoptio. Lisäksi on vaihtoehto, mitä eräs lääkäri minulle vihjasi aikoinaan, oli parinvaihto. Tämä vaihtoehto ei ole mielestäni missään mittakaavassa oikea..tai edes relevantti sillä saavutettu pohja perheelle ja oma onni/maailma syntyy juuri nykyisen vaimoni kautta, ei toisinpäin. Adoptio on ollut aihe mistä ollaan jonkun verran vaimon kanssa puhuttu ja jostain syystä se ei ole nostanut päätään suuremmin. Jotenkin tuntuu että tämä ei ole sitä mikä olisi meistä lähtöisin..tiedän että ajattelu on väärä ja taatusti jos adoptiolapsi olisi, ei sillä olisi enää merkitystä onko lapsessa jotain jomman kumman perimää. Toinen juttu on se, että emme ole niin hirveästi asiaan edes perehtyneet, elämme rehellisesti sanoen mielikuvien varassa ("kestää kauan", "on vaikeaa", "maksaa paljon", jne..). Samalla tuntuu hölmöltä että lapseton pariskunta, joka haluaa ja on valmis lapsiin, kohtaa korkean julkisen kontrollin adoptioon, vaikka samalla viikottain syntyy vahinkolapsia maailmaan tuhoton määrä, samalla tahdilla tehdään abortteja. Toisaalta ei tässä nuorruta yhtään noin adoptionkaan suhteen ja se selvää ottaminen ei maksa oikein mitään. Ja toisaalta sitä alkaa hyväksymään toisinaan asiaa niin, että omia lapsia ei koskaan tule. Mutta katsotaan mitä huominen tuo tullessaan, ihmisen onni kumminkin syntyy useista pienistä asioista.

Äitienpäivä

Äitienpäivä. En tykkää.

Joudun kuiskaamaan tuuleen omalle äidilleni rakkaat äitienpäivä -toivotukset ja ottaa pieniltä pojiltani tuulen mukana tulevat toivotukset sydämeeni.

Eksyin aamulla facebookiin äitienpäivä -toivotuksien keskelle. En tykkää siitäkään.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Mietteitä äitiydestä

Näin äitienpäivän alla pyörii mielessä taas äitiyteen liittyvät asiat. Jokainen lehti mainostaa ruusuja ja aamutakkeja äideille, lehdissä on haastatteluja äitiydestä
ja myös lapsettomuudesta. Minua ei kukaan onnittele sunnuntaina.
Jokin aika sitten Facebookissa näin yhden ystäväni jakaman kuvan, jossa oli naisen keskivartalo, jossa oli raskausarpia, ja kuvateksti suunnilleen siten, että ”Tiikerilläkin arpensa”.
Samasta lähteestä ystäväni on aiemmin jakanut tekstin, joka meni jotenkin niin, että vaikka miehet luulevat olevansa vahvoja, me äidit vasta vahvoja olemmekin.
Minulla ei ole kuin endometrioosi- leikkausten arvet vatsassani, eikä minulla ole äidin vahvuutta. Luulenpa kuitenkin , etten ainakaan ole heikompi kuin äidit yleensä, olen ainakin osaltani murehtinut ja surrut lapsiin liittyviä asioita.

Äitiyteen liittyen joskus ajatteluttaa se, mitä jätän itsestäni jälkipolville, kun omaa lasta ei ole. Muistaako kukaan yhtään ruokareseptiäni tai laittamiani ruokia, neuvojani, ajatuksiani? Kuka saa meidän häälahjaksi saamat pöytähopeat, tai koruni (joita nyt ei valtavasti ole, mutta kuitenkin). Olenko kenellekään se tuki ja turva, joka lohduttaa? Tiedän, että vaikka minulla olisi lapsi, hän ei välttämättä kiinnostuisi edellä mainituista asioista, tai osaisi niitä arvostaa, mutta ajatus siitä, että minut muistettaisiin myös sen jälkeen kuin minua ei ole, tuntuu hyvältä. Onnekseni minulla on läheiset välit sisarusteni lapsiin, ja heihin olen saanut keskittää tarmoani. Toivon, että osa minua jatkuisi jollain tavalla heissä, vaikka sitten muistoina siitä, miten käytiin leikkipuistossa ja syötiin eväitä ja juotiin pillimehua.

Ja lopuksi pieni huomionosoitus mieheltäni tällä viikolta: yhtenä aamuna aamu-tv:ssä tuli haastattelu Ei kenenkään äiti-kirjassa kirjoittaneista kahdesta naisesta kun mieheni tuli siihen. Mainitsin, että nyt on ilmestynyt uusi kirja lapsettomuudesta, minkä ajattelin ostaa. Kun olimme lähdössä töihin , mies sanoi: Tilasin sulle netistä sen kirjan. Sinänsä ei ihmeellinen asia, mutta lämmitti mieltä, että hän toteutti toiveeni oma-aloitteisesti. Onhan tämäkin toisen tukemista ja ystävällinen ele.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Psyyke ja sen lääkkeet

Ulospäin saattaa hyvinkin näyttää siltä, että olen selvinnyt koettelemuksistani hyvin. Olen saanut kuulla siitä, kuinka en selvästikään ole masennukseen taipuvainen ihminen. Hyvä ystäväni myös mietti joskus, että miksi hän on masentunut, enkä minä ole. Jossain vaiheessa olen saattanutkin olla lievästi masentunut, mutta en siten, että olisin sitä itse huomannut. Pari vuotta sitten tuli ilta, jolloin istahdin sängyn reunalle itkemään ja itkin ja itkin ja itkin. Itkin lähinnä elämäni kurjuutta ja kaikkea menetettyä. Istuessani ja itkiessäni ajattelin, että pitää ottaa vaatteet pois ja mennä nukkumaan. En saanut otettua vaatteita pois, olo oli niin lamaantunut. Miehen avustuksella pääsin sänkyyn peiton alle ja viimeinen ajatus ennen unen tuloa oli, että nyt se masennus tulee. Tästä en enää nouse. Aamulla heräsin, puin päälle ja lähdin töihin. Ei se masennus tullut, mutta tuskin tuohon aikaan ihan tervekään tuon osalta olin.

Vaikka minulla ei varsinaisesti masennusta ole ollutkaan, niin helpolla en psyykkisesti ole koettelemuksieni kanssa päässyt. Olen kärsinyt esikoisemme kuoleman jälkeen ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistuksesta. Ahdistus on ilmennyt pelkona. Välillä minulla on ollut niin kovia pelkotiloja, että rupeaa ihan ahdistamaan kun niitä vain miettiikin. Pelkotilani liittyvät kuolemaan, sairauksiin ja menettämisen pelkoon. Pahimmillaan ahdistus tuntuu paniikkikohtaukselta. Itselläni ei ole koskaan paniikkikohtausta ollut, mutta psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka luona kävin juttelemassa sanoi, että ahdistuskohtaukseni kuulostavat tietyllä tapaa paniikkikohtauksilta, mutta ei kumminkaan täysin.

Lääkkeitä en ole varsinaisesti ahdistukseen syönyt. Alkuraskauden keskenmenon jälkeen hakeuduin juttelemaan psyk.sairaanhoitajan kanssa, joka ehdotti lääkkeiden syöntiä. Sanoin miettiväni asiaa ja pian tulinkin uudelleen raskaaksi, joten miettiminen jäi siihen. Viime kesänä keskeytyksen jälkeen maailmani oli jälleen musta. En taaskaan nähnyt iloa tai onnea missään, enkä jaksanut toivoa tulevaisuudeltakaan mitään. Ahdistuskohtauksetkin olivat taas ilmoitelleet itsestään. Tällöin ilmoitin psyk.sairaanhoitajalleni, että haluan aloittaa lääkkeiden syönnin ja hyvin nopeasti sain ajan psykiatrille, jonka kanssa mietittiin sopiva lääkitys. Tällöin psykiatrikin totesi, että masennukseen viittaavia oireita minulla ei ole. Diagnoosikseni taisin saada trauman jälkeisen stressireaktion. Söin tuolloin masennuslääkkeitä hyvin pienellä annostuksella muutaman kuukauden. Luulen, että ne auttoivat pahimman yli. Vaikutus saattoi olla myös plaseboa, mutta väliäkös sillä. Lopetin lääkkeiden syönnin suhteellisen nopeasti painon nousun ja jatkuvien flunssien takia. Ei lääkkeillä varmaan todellisuudessa ollut painoon tai flunssiin vaikutusta, mutta itse yhdistin ne siihen. Lääkkeiden lopettaminen kävi helposti ja ilman olen sen jälkeen pärjännyt. Olin aiemmin hyvin epäileväinen psyykelääkkeitä kohtaan, mutta viime kesäinen/syksyinen lääkitys tuli minulle todennäköisesti enemmän kuin tarpeeseen :)

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Lääkärissä

Kävin alkuviikosta tutulla yksityisellä gynellä, jonka kirjoittamalla clomi-reseptillä saimme toisen raskautemme alulle. Kyseinen gyne on erikoistunut lapsettomuuden hoitoon ja käsittääkseni varsin suosittu paikkakunnallamme. Odotusaulassa istuessani ja odottaessani lääkärille pääsyä minua rupesi ahdistamaan. Rupesin miettimään, että minkä ihmeen takia olen tullut kyseiseen paikkaan. Olenko tullut varta vasten hakemaan apua siihen, että pääsisin taas hyvästelemään odotetun elämän alun? Siinä vaiheessa ei voinut enää perääntyä, mutta hieman jäin miettimään käynnin jälkeen, että mitä oikeasti haluan. Haluanko tulla raskaaksi, saada elävän lapsen vai menettää taas palan sydämestäni surun myötä?

Lääkärillä käynti oli anniltaan kuitenkin hyvä. Tulimme siihen tulokseen, että tiputtelu, joka alkaa n. viikkoa ennen kuukautisia, saattaa hyvinkin olla syy siihen, ettei alkio pääse kiinnittymään ja vaikka pääsisi kiinnittymään, niin kohdun limakalvo ei kuitenkaan ole riittävän vahva alkiolle. Kyseistä tiputtelua on ollut minulla ensimmäisen synnytyksen jälkeen kaikissa kierroissa, paitsi niissä, joissa olen tullut raskaaksi. Myös lugesteronit estävät tiputtelun. Tämän perusteella teimme suunnitelman, jonka mukaan tässä kierrossa otetaan avuksi clomit ja luget. Nyt odottelen uuden kierron alkamista, jonka pitäisi tapahtua tänään tai viimeistään huomenna.

Vaikka ihan itse vastaanotolle hakeuduin, niin silti en ole kovinkaan innostunut tästä asiasta. Luulen, että se on se pelko, joka tuolla takaraivossa asustelee. Pelkoa tai ei, loppukevät kuitenkin yritetään kovasti ja kesällä joko nautitaan yrittämisen tuomasta tuloksesta tai pidetään lomaa ja unohdetaan (ainakin yritetään) koko vauva-aihe hetkellisesti.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Geneettinen raskaudenkeskeytys

Alkuraskauden keskenmenon jälkeen olimme mieheni kanssa kumpikin surullisia siitä, että raskaus keskeytyi, mutta myös siitä, että yrittäminen piti aloittaa taas alusta. Joku sanoi tuolloin, että keskenmenon jälkeen tulee helposti raskaaksi. Kerroin kuulemani miehelleni ja naureskelimme yhdessä asialle ja totesimme, että emme löisi kovinkaan suurella summalla asian puolesta vetoa. Muistissa oli vielä hyvin kohtukuoleman jälkeinen pitkä yritys.

Keskenmenon jälkeen kerkesi tulla kuitenkin vain yhdet kuukautiset, mutta toiset jo jäivät tulematta. Samalla, kun näytin miehelleni positiivista raskaustestiä, selitin ihmeissäni, että miten se nyt jo tärppäsi. Ja taas oltiin onnellisia. Kolmatta raskauttani varjosti kuitenkin pelko. Eikä se mikään ihan pieni pelko ollutkaan. Ensin ajattelin pelon johtuvan aiemmasta keskenmenosta ja ajattelin, että nt-ultran jälkeen uskallan ruveta hengittämään. Nt-ultra tuli ja kaikki oli ultrassa hyvin. Ultrassa laskettiin myös riskiluku nt-mitan ja antamani verinäytteen perusteella ja luvun mukaan riski trisomia 21 suhteen oli todella pieni. Kätilö sanoi jopa nähneensä nenäluun, joten riskin täytyi olla todella pieni. Olematon. Kuinka vähän tiesinkään silloin...

Olimme kertoneet raskaudesta lähipiirille, mutta töissä en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Käytin löysiä, peittäviä vaatteita. Ajattelin, että kerron töissä rakenneultran jälkeen, koska silloin tiedän varmasti, että kaikki on hyvin. Rakenneultra varattiin nt-ultran yhteydessä raskausviikolle 20. Jossain vaiheessa tulin kuitenkin levottomaksi ja tilasin yksityiseltä mielenrauhaultran raskausviikolle 18. Siitä ultrasta oli kuitenkin mielenrauha kaukana. Makaan tunnin ultrattavana ja kuuntelen lääkärin selitystä todella suuresta virtsarakosta, uretra-atresiasta, syndroomasta ja siitä, että sikiö on poika. Jossain vaiheessa ultraa minulle tulee tunne, että haluan ultrauksen loppuvan. En halua kuulla enää yhtään mitään enkä halua lääkärin löytävän enää yhtään uutta poikkeavuutta pienestä pojastamme. Ultrauksen jälkeen kysyn lääkäriltä, että menetämmekö tämänkin lapsen. Lääkäri sanoi, että se on pahin vaihtoehto, mutta ei todennäköinen, vaikkakin mahdollinen. Saan yksityiseltä lähetteen keskussairaalaamme tarkempiin tutkimuksiin.

Pari seuraavaa päivää etsin tietoa ylisuuresta rakosta, virtsaputken läpästä ja syndroomista. Mielialani vaihtelee epätoivosta toivoon. Miehelle sanon ääneen, että en yksinkertaisesti kestä, jos menetämme tämänkin lapsen. Samaan hengenvetoon totean, että ei niin voi käydä, koska olemme kokeneet kohtukuoleman myötä jo mahdottoman. Mahdoton ei voi tapahtua toista kertaa.

Keskussairaalassa pääsimme ensin kätilön ultrattavaksi, joka totesi saman suuren rakon. Kätilö myös ultrasi käsiä ja jalkoja ja totesi vakavana, että hänestä näyttää siltä, että kädet ja jalat ovat sisäänpäin kääntyneet. Siinä vaiheessa järkytyksen aalto vyöryi ylitseni, koska olin tehnyt läksyni parina edellisenä päivänä ja tiesin, että esim. kompurajalat viittaavat vakavaan syndroomaan. Tämän jälkeen vielä lääkäri ultrasi minut, antoi kummallekin meille viikon sairaslomaa ja numeron viereisen kaupungin yliopistolliseen sairaalaan lapsivesitutkimukseen.

Saimme ajan lapsivesitutkimukseen melko pian, mutta välissä oli pitkä viikonloppu odotettavana. Tuo viikonloppu meni itkiessä ja tietoa hakiessa. Tuona viikonloppuna emme enää osanneet toivoa parasta. Ihmettä huomasin toivovani salaa.

Yliopistollisessa sairaalassa lääkäri ultrasi ja otti lapsivesinäytteen sekä samalla tyhjensi sikiön virtsarakon. Olisimme saaneet jo pelkän ylisuuren rakon takia luvan raskauden keskeyttämiseen, mutta sanoimme, että haluamme odottaa kromosomituloksia. Jos pojallamme olisi ollut "vain" uretra-atresia, emme olisi raskautta keskeyttäneet. Olimme jo miettineet, kumpi luovuttaa munuaisen pojallemme tuhoutuneiden tilalle, dialyysit ja muut.

Saimme lapsivesitutkimuksen tulokset kahden päivän päästä toimenpiteestä. Pojallamme oli trisomia 18, Edwardsin syndrooma. Enää ei tarvinnut miettiä, ei jossitella, ei elätellä salaa toiveita. Pojan liikkeet olivat vähentyneet huomattavasti virtsarakon tyhjentämisen jälkeen, joten välissä en voinut edes olla varma, onko poika enää elossa. Taas odotimme joitain päiviä, jotta joutuisimme mennä yliopistolliseen kirjoittamaan suostumuksen raskauden keskeyttämiseen.

Kun seuraavan kerran menimme yliopistolliseen, ultrasi lääkäri vielä kertaalleen. Tällä kertaa lääkäri huomasi muutoksia aivoissa sekä uudelleen täyttyneet virtsarakon, joka oli alkanut vuotaa muualle sisäelimien ympärille. Tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että poika ei todennäköisesti eläisi pitkään omin voimin. Allekirjoitin paperit raskauden keskeyttämistä varten. Ja taas olin vihainen - vihainen siitä, että joudun vielä tällaisenkin tilanteen eteen. Päättämään oman lapseni kuolemasta.

Kauniina kesäkuun päivänä 2011 kolmas raskautemme keskeytettiin rv 20. Toinen poikamme oli pikkuruinen, kaunis enkeli. Kätilöt sanoivat huomaavansa selvästi pojassa syndrooman piirteet, mutta minusta hän oli täydellinen sellaisenaan.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Alkuraskauden keskenmeno

Kohtukuoleman jälkeen uudesta raskaudesta tuli minulle pakkomielle. Tai ainakin se lähes pakkomielteeltä tuntuu, kun näin jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Mutta ymmärrän täysin itseäni ja pakkomiellettäni tuolloin. Kohtuni oli niin tyhjä. Sylini oli niin tyhjä. Sydämeni oli niin tyhjä. Mutta aina ei homma mene niin, että jos oikein hartaasti jotain toivoo, niin toive toteutuu. Toiveemme uudesta raskaudesta kyllä toteutui, mutta vasta reilun vuoden päästä kohtukuolemasta. Tuo reilu vuosi oli rankkaa aikaa toiveineen ja pettymyksineen. Tuohon vuoteen mahtuu myös rakkaan ihmisen viimeiset kuukaudet. Raskaat kuukaudet ja lopulta hyvästien jättäminen.

Toinen raskautemme sai alkunsa clomien avustuksella. Kun uuden raskauden yrittämisen aloittamisesta oli kulunut vuosi, menin yksityiselle lääkärille ja sain parin seurantakierron jälkeen clomit käteeni. Kerta clomeja riitti ja toinen raskautemme sai alkunsa. Oli ihanaa olla taas raskaana. Raskausviikolla kuusi ihanuus vaihtui ultraajan toteamukseen liian pienestä sikiöstä sekä pieneen vuotoon. Sikiö ei jaksanut kasvaa kunnolla ja rv 8 verta rupesi tulemaan enemmän ja kirkkaampana. Siihen lisäksi tuli vielä kovat kivut ja tiesin itsekin mitä on tapahtumassa. Päivystyksessä lääkäri totesi alkuraskauden spontaanin keskenmenon.

Keskenmenon jälkeen olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuin yleisiä alkuraskauden keskenmenot ovat ja kuinka niitä tapahtuu kaikille. Mitä sitten? Tämä oli meidän toinen, kovasti toivottu raskaus suuren surun jälkeen ja sitten se kaikki vietiin meiltä taas pois. Tuntui pahalta, lyttyyn tallotulta ja toivottomalta.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Ystävän raskaus

Onpas tullut taukoa kirjoittamisesta. Syytettäköön siitä viimeaikaisia lomia :)

Talviloma oli ja meni. Lomailu on mukavaa – kuten myös nytkin oli. Loman pääpaino oli laskettelulla ja yhdessäololla. Olin myös muutaman päivän lomasta samassa mökissä raskaana olevan ystäväni kanssa. Ennen lomaa jonkin verran mietiskelin omaa reaktiotani kasvaneeseen vatsaan ja tuntuviin potkuihin, mutta pääsääntöisesti loma meni hyvin ja pystyin myös nauttia lomastani. Oikeastaan vasta loman jälkeen kotona iski päälle toivottomuus omaa tilannetta kohtaan.

Olen pystynyt suhtautumaan suhteellisen hyvin muiden raskauksiin menetyksieni jälkeen. En tunne hirveästikään kateutta (ei se ole minun lapseni, jota toinen odottaa), mutta haikeutta tunnen. Kun ystäväni, jonka kanssa juuri olimme lomailemassa, sanoi olevansa raskaana, koin ensimmäistä kertaa melkoisen tunnevyöryn toisen raskautta kohtaan. Olimme juuri silloin heillä kyläilemässä ja illalla nukkumaan mennessämme tuli itku. Koskaan ennen en ole itkenyt toisen raskauden takia. Itku tuli ilmeisesti siitä, että muistin taas omat menetyksemme sekä siitä, että tunsin ystäväni pettäneen minut tulemalla raskaaksi. Ystäväpariskuntamme oli ollut siihen saakka tietynlainen turvasatama. Turvasatama, jossa ei ollut lapsia. Ystäväni raskauden jälkeen olen ruvennut selvästi kaipaamaan enemmän muiden lapsettomien ystävieni seuraa. Luojan kiitos sellaisia vielä on! Mihinkään en ole unohtanut raskaaksi tullutta ystävääni ja harvase päivä kirjoittelemme toisillemme sähköpostia, mutta ystävyytemme ei ole enää entisellään. Ja se tuntuu pahalta. Luotan kuitenkin siihen, että tässäkin asiassa aika parantaa haavat, mutta tällä hetkellä olen itsekäs ja suojelen itseäni rakentamalla ohuehkoa suojamuuria välillemme.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Postiivinen minä

Kysyin mieheltäni esikoisemme kuoleman jälkeen, että naurankohan enää ikinä. Silloin tuntui siltä, että elämä ei voi enää koskaan olla niin mukavaa tai hauskaa, että olisi syytä nauraa. Edellisenä päivänä, kun olimme saaneet tietää, että esikoisemme on kuollut kohtuuni, kerroin miehelleni haluavani tappaa itseni, koska tuntui, että minun olisi pitänyt olla siellä, missä lapseni on. Halu kuolla oli todellinen, mutta hetkellinen.

Ensimmäinen elämäni päättyi siihen, kun sain kuulla esikoisemme kuolleen. Siitä alkoi uusi, erilainen elämä. Alussa näiden kahden elämän välillä tuntui olevan valtava kuilu, mutta ajan mittaan kuilu on pienentynyt. Aika on tehnyt tehtävänsä. Toki nykyisinkin tulee vielä hetkiä, jolloin toivoo, että kaikki olisi vielä siten kuin edellisessä elämässä oli, mutta kaippa sitä on jo taipunut omaan kohtaloonsa ja tilanteeseensa.

Olin todennäköisesti onnellisempi edellisessä elämässäni. Edellisessä elämässäni ei ollut läheskään niin paljoa pelkoja kuin nykyisessä elämässä. Edellisessä elämässä pystyin luottamaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, mutta nykyään tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Edellisessä elämässäni en osannut olla onnellinen niistä asioista, joista osaan olla onnellinen nyt. Olen kuitenkin onnellinen myös nyt.

Tänään alkoi kuukautiset, joita tiesinkin jo odotella. Nykyään maailmani ei romahda joka kerta, kun kuukautiset alkavat, mutta kyllä ne silti mielen pistää mietteliääksi. Tänään yritän ajatella asiaa positiivisesti. Olen hiljattain aloittanut laihdutusprojektin, joka olisi tyssännyt heti alkuunsa, jos olisin tullut raskaaksi. Nyt minulla on taas ainakin hetki aikaa laihtua lisää. Mieheni löysi myös sen positiivisen puolen asiasta, että tulevalla Lapin reissulla voin lasketella ja kaatuilla minkä kerkeän ja nauttia muiden mukana after skistä.

Psykiatrinen sairaanhoitajani viime kesänä tavatessamme viimeistä kertaa, sanoi minun olevan perusluonteeltani hyvin positiivinen ihminen. Väitteensä hän perusteli sillä, että olen selvinnyt täysipäisenä kaikista koettelemuksista ja sen lisäksi jaksan katsoa eteenpäin ja toivoa tulevaisuudelta myös hyviä asioita. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin pessimisti/realistina, joten psyk. sairaanhoitajan kommentti oli minulle suuri kohteliaisuus.

Joten jos minut on diagnosoitu positiiviseksi, niin kaippa sitä pitää toimiakin sen mukaisesti.

torstai 23. helmikuuta 2012

Kohtukuolema

Se oli kaunis heinäkuun päivä vuonna 2009. Heräsin aamulla miehen lähtiessä töihin, mutta kiire ei ollut minnekään, koska olin jo äitiyslomalla. Sovimme mieheni kanssa, että nähdään lounaalla keskustassa ja lounaan jälkeen käydään kirkkoherranvirastossa. Niin tehtiin ja hyvin onnellisena naisena lähdin kirkkoherranvirastosta kohti neuvolaa. Kirkkoherranvirastosta pyysimme avioliitonesteidentutkinnan ja juttelimme mahdollisesta vihkimisestä ristiäisten yhteydessä. Emme kummatkaan halunneet suuria häitä ja hössötystä, joten ajatus siitä, että pappi ristiessään esikoisemme vihkisi myös meidät, oli mielestämme hyvä. Neuvolaan kävellessäni ohitin askartelukaupan ja samassa kävin tilaamassa hääkarkkien tekoon tarvittavat askarteluvälineet. Muistan hyvin, kuinka onnellinen silloin olin. 

Neuvolassa oli viikottainen perustarkastus. Raskausviikkoja oli kasassa 38. Terkkarin kanssa juteltiin niitä näitä ja kerroin kuinka olin saanut edellisenä päivänä kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten ja nyt vaan enää vauva puuttui. Terkkari rupesi tuttuun tyyliin kuuntelemaan vauvan sydänääniä heikoin tuloksin. Aikansa yritettyään saada ääniä kuulumaan, terkkarini haki toisen terkkarin viereisestä huoneesta ja taas kuunneltiin – hiljaisuutta. Kysyin terveydenhoitajilta, että eikö edes sykelukema näy laitteessa. Sain vastaukseksi, että jotain hämminkiä on ja paras lähteä saman tien sairaalaan.

Taksista soitin miehelleni, että tulisi sairaalalle ja että esikoisellamme ei ole kaikki hyvin. Vielä tässä vaiheessa tajuntaani ei ollut uponnut se, että en itsekään kuullut vauvan sydänääniä neuvolassa. Sairaalalla kätilö oli heti ovella vastassa ja minut vietiin suoraan ultrattavaksi. Nuori naislääkäri ultrasi hiljaa, pitkän aikaa ja loppujen lopuksi kysyin itse, että onko vauvalla jokin hätä. Sitten ne sanat tulivat ”Valitettavasti vauvan sydän on pysähtynyt”. Näiden sanojen aiheuttama tunnevyöry oli jotain sellaista, ettei sitä ole kovin helppo kuvailla. Muistaakseni rupesin huutamaan ei-sanaa taukoamatta ja silloin huoneeseen tuli enemmän porukkaa. Yksi silitti päätä, toinen kättä ja kolmas kertoi kuinka en olisi voinut tehdä mitään, millä tämä olisi voitu estää.

Mieheni ei ollut vielä kerinnyt tulla sairaalalle ja nuori naislääkäri kehotti minua menemään vastaanottoaulaan odottamaan miestäni. Loistava idea kerrassaan. Samassa kuitenkin kätilö otti minut mukaansa ja vei käynnistyshuoneeseen. Sen jälkeen muistikuvani ovat hieman hatarat. Mieheni saapui sairaalalle, itkettiin, soitin äidilleni, itkettiin, soitin muutamalle ystävälleni, taas itkettiin. Jossain vaiheessa synnytys käynnistettiin.

Pieni kuollut poikamme syntyi seuraavana aamuna ukkosmyrskyn riehuessa. Synnytys sujui muuten hyvin, mutta kivunlievityksestä huolimatta supistukset olivat kovat ja vihani myös. Olin niin vihainen siitä, että jouduin kärsimään järkyttävät kivut ja tuloksena olisi kuollut vauva. Itse synnytyksestä on jäänyt ikuisesti mieleeni mieheni reaktio kätilön vetäessä pienen poikamme ulos. Sydäntäni rupesi särkemään yhä lujemmin, kun huomasin mieheni tajunneen vasta silloin, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vietimme synnytyssalissa kolmestaan kolmisen tuntia synnytyksen jälkeen. Haistelimme, pussailimme, silittelimme, ikävöimme, rakastimme. Sitten luovutimme aarteemme kätilölle ja lähdimme kotiin. Kahdestaan.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Kuka ymmärtää?

Viivi tuossa jo kirjoittikin meidän polkujen yhtymisestä jokin aika sitten. Se oli todellinen onnenpotku, on kullanarvoista pystyä puhumaan hänelle mielessä pyörivät asiat. Olen huomannut, että vertaistuen löytäminen tässä lapsettomuuden surussa on ollut vaikeaa. Aihe sinänsä jo on arka ja herkkä, ja vaikka kohtaisikin ihmisen, jonka arvelee painivan samojen asioiden kanssa, ei sitä tule tosiaankaan kysyttyä suoraan.Sitä paitsi lähipiirissäni kaikki, joiden olen tiennyt kärsivän lapsettomuudesta, ovat oman pienen kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella tähän mennessä saaneet. Minä en kuitenkaan osaa samaistua näihin ihmisiin, vaikka he jotain omasta surustani varmasti ymmärtävätkin.

Ylipäänsä olen lapsettomuudesta puhunut lähimmilleni vasta parin vuoden ajan, vaikka asia on meille ollut ajankohtainen jo paljon kauemmin. Meni monta vuotta ettemme mieheni kanssa kertoneet asiasta kenellekään. Asia tuntui niin pahalta, etten voinut ajatellakaan kertovani siitä muille. Myöskään mieheni ei puhunut asiasta kenenkään kanssa. Tällä hetkellä meidän kummankin perheet tietävät asiasta, sekä valitut ystävät. Jonkin verran seurasin aikaisemmin netin keskustelupalstoja, ja yhdelle jopa jotain kirjoittelinkin. Aihepiirit noilla palstoilla pyörivät kuitenkin harmittavan usein lapsettomuushoitojen ympärillä, ja vaikka mekin hoidoissa kävimme, en jotenkin jaksanut innostua ainakaan tsemppaamaan muita palstalaisia kiinnittymissäteillä ja tarrasukilla.

Nyt kun hoidot on meidän osalta käyty loppuun, on täytynyt totutella ajatukseen, että elämme mieheni kanssa kahden -unohtamatta karvaisia pieniä perheenjäseniä. Vuosi sitten liityin Simpukka-yhdistykseen, kun totesin, että todella olemme lapsettomia, eikä asia siitä muuksi muutu. Joskus jopa Simpukka-lehteä lukiessakin alkaa harmittaa, kun tuntuu, että kaikki tarinat saavat onnellisen lopun. Näin ei tietysti aina ole, mutta tämä kai osoittaa, kuinka paljon minullakin on tarvetta tuntea, etten ole yksin tämän murheen kanssa.

torstai 16. helmikuuta 2012

Alku

Olemme tienneet toisemme Susannan kanssa jo jonkin aikaa, mutta eräänä päivänä rupesimme sattumalta juttelemaan ja jostain kumman syystä rupesimme puhumaan surusta. Minä kerroin esikoisemme ja läheisen ihmiseni kuolemasta ja siihen liittyvästä surusta. Susanna jatkoi keskustelua kertomalla lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta surusta. Kuultuani Susannan lapsettomuudesta uskaltauduin vielä kertomaan alkuraskauden keskenmenostamme ja viimeisimmästä, eli raskauden keskeyttämisestä. Nämä asiat eivät ole kovinkaan monen ihmisen tiedossa.
Siinä me sitten olimme ja puhuimme – kauan. Tuntui uskomattomalta löytää ihminen, jolla oli hyvin paljon samanlaisia ajatuksia kuin itsellä on. Pääsääntöisesti ystävilläni joko on jo lapsia, he ovat raskaana, tai he eivät vielä edes harkitse lisääntymistä, joten oikeassa elämässä ainakaan minulla ei ole ollut vertaistukea lapsettomuuden osalta. Nyt on <3

Idea blogin aloittamisesta oli kummankin mielestä hyvä; halusimme paikan, jonne voimme oksentaa pahan olon, iloita hyvistä asioista sekä kertoa tarinamme vertaistueksi muille. Toivottavasti tästä blogista on apua meille ja muille.

tiistai 7. helmikuuta 2012

6300 g rakkautta

Meille tuli viikonloppuna vauva. 6300 g edestä rakkautta ja iloa. 6300 g edestä sisäsiistiksi opettelemista ja totuttelemista tämän talon tapoihin. Meidän vauva tykkää jahdata kissaa, syödä, nukkua ja hajottaa tohveleita sekä mattoja. Mutta mitäs sen on väliä, koska meillä on vauva!

Iloa ja sisältöä tämä meidän vauva kyllä elämään tuo, eikä kerkeä miettiä juurikaan omia murheita, kun pitää koko ajan vahtia ja huolehtia ja kouluttaa. Kuukautisetkin alkaa huomenna tai ylihuomenna, mutta ei tunnu missään, koska meillä on vauva!