Helatorstai-illan kunniaksi sain melkoisen itkukohtauksen. Ei ole moista hetkeen tullutkaan. Kohtaus sai alkunsa siitä, kun myöhään illalla sain viestin, jossa tuttavani kertoi olevansa raskaana. Osasin uutista odottaa ja odotuksen heille toki suon, koska myös heillä on kohtukuolema taustalla. Uutinen vain jotenkin sai mielen todella synkäksi ja toivottomaksi, vaikka yleensä toisten raskausuutiset eivät kovinkaan paljoa minuun vaikuta. Seuraavana päivänä purin tapahtunutta Susannalle ja tulimme siihen tulokseen, että liika on liikaa. Lähipiirini on tämän kevään aikana raskautunut oikein urakalla ja tuttavani ilmoitus raskaudestaan oli viimeinen niitti sietokyvylleni. Milloin on minun vuoroni? Miksi te onnistutte ja me emme? Miksi te saatte jo toisen elävän lapsen, kuin meillä ei ole vielä yhtäkään elävää lasta?
Maanantaina tein herkän raskaustestin, joka näytti selvää yhtä viivaa. Lopetin luget ja vuodon pitäisi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Kuukautiset ei nykyään tunnu maailmanlopulta, kuten ne vielä jokin aika sitten tuntuivat, mutta ei kp 1 -päivä mikään juhlapäiväkään ole. Kaippa sitä vielä alkavassa kierrossa voisi hormoneja napsia ja sitten aloittaa kesäloman kaikesta.
2 kommenttia:
Sydän särkyy suruistasi, voimia sinulle Viivi!
-Ronja-
Kiitos Ronja, niitä tarvitaan <3
Lähetä kommentti