Psyyke ja sen lääkkeet

Ulospäin saattaa hyvinkin näyttää siltä, että olen selvinnyt koettelemuksistani hyvin. Olen saanut kuulla siitä, kuinka en selvästikään ole masennukseen taipuvainen ihminen. Hyvä ystäväni myös mietti joskus, että miksi hän on masentunut, enkä minä ole. Jossain vaiheessa olen saattanutkin olla lievästi masentunut, mutta en siten, että olisin sitä itse huomannut. Pari vuotta sitten tuli ilta, jolloin istahdin sängyn reunalle itkemään ja itkin ja itkin ja itkin. Itkin lähinnä elämäni kurjuutta ja kaikkea menetettyä. Istuessani ja itkiessäni ajattelin, että pitää ottaa vaatteet pois ja mennä nukkumaan. En saanut otettua vaatteita pois, olo oli niin lamaantunut. Miehen avustuksella pääsin sänkyyn peiton alle ja viimeinen ajatus ennen unen tuloa oli, että nyt se masennus tulee. Tästä en enää nouse. Aamulla heräsin, puin päälle ja lähdin töihin. Ei se masennus tullut, mutta tuskin tuohon aikaan ihan tervekään tuon osalta olin.

Vaikka minulla ei varsinaisesti masennusta ole ollutkaan, niin helpolla en psyykkisesti ole koettelemuksieni kanssa päässyt. Olen kärsinyt esikoisemme kuoleman jälkeen ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistuksesta. Ahdistus on ilmennyt pelkona. Välillä minulla on ollut niin kovia pelkotiloja, että rupeaa ihan ahdistamaan kun niitä vain miettiikin. Pelkotilani liittyvät kuolemaan, sairauksiin ja menettämisen pelkoon. Pahimmillaan ahdistus tuntuu paniikkikohtaukselta. Itselläni ei ole koskaan paniikkikohtausta ollut, mutta psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka luona kävin juttelemassa sanoi, että ahdistuskohtaukseni kuulostavat tietyllä tapaa paniikkikohtauksilta, mutta ei kumminkaan täysin.

Lääkkeitä en ole varsinaisesti ahdistukseen syönyt. Alkuraskauden keskenmenon jälkeen hakeuduin juttelemaan psyk.sairaanhoitajan kanssa, joka ehdotti lääkkeiden syöntiä. Sanoin miettiväni asiaa ja pian tulinkin uudelleen raskaaksi, joten miettiminen jäi siihen. Viime kesänä keskeytyksen jälkeen maailmani oli jälleen musta. En taaskaan nähnyt iloa tai onnea missään, enkä jaksanut toivoa tulevaisuudeltakaan mitään. Ahdistuskohtauksetkin olivat taas ilmoitelleet itsestään. Tällöin ilmoitin psyk.sairaanhoitajalleni, että haluan aloittaa lääkkeiden syönnin ja hyvin nopeasti sain ajan psykiatrille, jonka kanssa mietittiin sopiva lääkitys. Tällöin psykiatrikin totesi, että masennukseen viittaavia oireita minulla ei ole. Diagnoosikseni taisin saada trauman jälkeisen stressireaktion. Söin tuolloin masennuslääkkeitä hyvin pienellä annostuksella muutaman kuukauden. Luulen, että ne auttoivat pahimman yli. Vaikutus saattoi olla myös plaseboa, mutta väliäkös sillä. Lopetin lääkkeiden syönnin suhteellisen nopeasti painon nousun ja jatkuvien flunssien takia. Ei lääkkeillä varmaan todellisuudessa ollut painoon tai flunssiin vaikutusta, mutta itse yhdistin ne siihen. Lääkkeiden lopettaminen kävi helposti ja ilman olen sen jälkeen pärjännyt. Olin aiemmin hyvin epäileväinen psyykelääkkeitä kohtaan, mutta viime kesäinen/syksyinen lääkitys tuli minulle todennäköisesti enemmän kuin tarpeeseen :)