Ongelmien mittasuhteet

Vietin viikonlopun ystävien seurassa. Yksi ystävistäni on raskaana ja etukäteen hieman jännitin kasvaneen mahan herättämiä tunteita. Raskaana oleva ystäväni kertoi pian tavattuamme, että hänen läheinen ystävänsä oli äskettäin saanut rintasyöpä -diagnoosin. Myös minä tunnen hyvin diagnoosin saaneen henkilön. Tämä nuori nainen on alle 30-vuotias ja 12. viikolla raskaana. Pikkuinen sikiö ei kestä syöpähoitoja, joten tuttavallani on raskas valinta edessään.

Järkytyin kuulemastani ja tulin todella surulliseksi tuttavani puolesta. Olen menettänyt rakkaan ihmisen rintasyövälle ja joutunut keskeyttämään raskauden, joten tiedän kummastakin asiasta jotain. Loppujen lopuksi en tiedä hänen ajatuksistaan tai tunteistaan yhtään mitään - voin vain kuvitella ja sekin jo tekee pahaa. Toivon tuttavalleni jaksamista, sitkeyttä, taistelutahtoa ja onnea. Kunpa kasvain olisi helposti poistettavissa ja hitaasti jakaantuva. Kunpa hänen raskautensa saisi jatkua. Kunpa hän paranisi.

Olen joskus todennut itselleni, etten enää ikinä valita pienistä ongelmista. Nyt jouduin havahtumaan siihen, että ystäväni kasvanut maha oli ongelmani, jolle annoin naurettavan paljon energiaa. Sain taas muistutuksen mittasuhteista. Sunnuntaina aamulla kävimme ystäväni kanssa laatikkoa läpi, jossa pidän äitiysvaatteitani. Annoin hänelle lainaksi vaatteita ja sanoin haluavani ne takaisin, kunhan itse taas tulen raskaaksi. Ensimmäistä kertaa myös ajattelin, että kylläpä onkin kiva tutustua ystävieni lapseen - uuteen ihmiseen elämässäni.

Tuttavalleni oli sanottu, että syöpä on todennäköisesti ollut olemassa jo vuoden, mutta raskaushormonien myötä vasta kasvanut sen kokoiseksi, että sen pystyi itse tuntemaan. Tuttavani on tutkinut rintansa säännöllisesti. Syöpä olisi todennäköisesti löytynyt aiemmin ultrauksella. Varasin tänään ajan rintojen ultraan yksityiselle. Sen verran pahasti tuttavani kohtalosta järkytyin ja pelästyin.

Liika on liikaa

Helatorstai-illan kunniaksi sain melkoisen itkukohtauksen. Ei ole moista hetkeen tullutkaan. Kohtaus sai alkunsa siitä, kun myöhään illalla sain viestin, jossa tuttavani kertoi olevansa raskaana. Osasin uutista odottaa ja odotuksen heille toki suon, koska myös heillä on kohtukuolema taustalla. Uutinen vain jotenkin sai mielen todella synkäksi ja toivottomaksi, vaikka yleensä toisten raskausuutiset eivät kovinkaan paljoa minuun vaikuta. Seuraavana päivänä purin tapahtunutta Susannalle ja tulimme siihen tulokseen, että liika on liikaa. Lähipiirini on tämän kevään aikana raskautunut oikein urakalla ja tuttavani ilmoitus raskaudestaan oli viimeinen niitti sietokyvylleni. Milloin on minun vuoroni? Miksi te onnistutte ja me emme? Miksi te saatte jo toisen elävän lapsen, kuin meillä ei ole vielä yhtäkään elävää lasta?

Maanantaina tein herkän raskaustestin, joka näytti selvää yhtä viivaa. Lopetin luget ja vuodon pitäisi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Kuukautiset ei nykyään tunnu maailmanlopulta, kuten ne vielä jokin aika sitten tuntuivat, mutta ei kp 1 -päivä mikään juhlapäiväkään ole. Kaippa sitä vielä alkavassa kierrossa voisi hormoneja napsia ja sitten aloittaa kesäloman kaikesta.

Lapsettomuus miehen näkökulmasta

Mieheni kirjoitti viikonlopun aikana ajatuksiaan lapsettomuudesta:

Naisten maailmankuva ja "elämänkaariajattelu" on poikkeava miehestä varmaan monella tapaan. Tiedän monia miehiä joilla lapset tai/ja lapsen saaminen ei ole keskeinen juttu, ennen kuin se lapsi syntyy..tosin syntymän jälkeenkään joillekin saman sukupuolen edustajilleni ei lapsi ole mikään se suuri saavutus, jossain tapauksissa enemmänkin riesä.
Itse olen ehkä omasta mielestäni "kasvanut" ihmisenä ja miehenä kymmenien vuosien aikana, nimittäin oma maailmankuva ja ajatelu on muuttunut itsensä ja maailman muutoksien peilauksien myötä. Toki uskon että se peruskaava "ydinperherakenteesta" syntyy kasvukodista, eli tavallaan se muotti omalle tulevaisuuden tavoitteelle on valettu kasvukodissa. Näin ollen yksi keskeisistä elämän etapeista on syntyny jo varhaisessa vaiheessa. Puolestaan seksi, seksuaalisuus ja lisääntyminen noin biologisessa mielessä on "kehittynyt" samalla. Kasvukodin säädyllisyys ja se kasvatusmaailma mikä on kasvanut tuolloin on "kunniallinen", eli seksuaalisuuteen on liittynyt tietty tabu ja itse lisääntyminen koko paletissa on ollut itsestään selvyys, "tuleehan suunnittelemattomia teiniraskauksia harva-se-päivä". Tämän johdosta omaan kasvuun on liittynyt pelottelut vahinkoraskauksista. Muistan kuinka joka tuutista koulusta-kotiin muistutettiin kortsun käytön tarpeellisuudesta sillä sukupuolitaudit ja raskaus on huono asia..no sukupuolitaudeissa ei ole mitään hyvää. Kaikesta tästä kasvoi meikäläiselle, tuolloin nuorelle miehelle ajatusmalli, jossa ensin tuli rakentaa koulutus, ura, löytää se "lopullinen" elämänkumppani, koti, yms. ennen kuin oli "valmis" lapseen. Tämä ajatus tuntui rationaaliselle, vaikkakin rakentui aikalailla emotionaalisesta päättelystä.

Tämän ajatuksen viitoittamana aikoinaan minä kasvoin lapsesta teiniksi, teinistä nuoreksi aikuiseksi ja tästä lopulta sitten "aikuiseksi". Tuossa vaiheessa oli nuoruus "eletty itselleen", kouluja käyty yliopistoja myöten, oli ison pankkilainan myötä isohko oma asunto ja työnantaja työnsi säällisesti tuohta taskuun kerran kuussa. Tässä oli siis yksi piste siihen elämän seuraavaan prosessin vaiheeseen, mihin malli oli valettu vanhempieni muodostamassa kasvukodissa. Ikävuosissa 30 lähestyi ja oli aika saattaa tyttöystävä vaimoksi, tulevien lapsieni äidiksi..kuten muistaakseni kosinnassa asian tuolloiselle entiselle tyttöystävälle, nykyiselle vaimolleni ilmaisin. Satukirjan tarinat vain ei mene aina kuin sitä niin kuvittelee. Kun jokusen vuoden ähräämisen ja tuhraamisen jälkeen ollaan pisteessä, jossa vaimolla raskauskoetikkujen hankinta muuttuu hormoonihoitolääkkeiden ostamiseksi, on jotain kuvassa pielessä.
Samoin ajattelua kummasti muokkaa ja "kasvattaa" ne kokemukset, kun virvotaan siemeniä kuppiin naattasen näköisessä ja "pekonin" hajuisessa lapsettomuusklinikan "näytteenantohuoneessa". Toimenpiteen stimulanttina toimii nuhruiset pokelehdet, joita on selannut sadat muut ennen minua ja sadat tulevat selaamaan minun jälkeen..samasta syystä ja samalla tavoitteella. Jotenkin masturbointi ei tämän kokemuksen jälkeen ole ollut ollenkään häveliästä toimintaa, vaikkei se ole ollut hirveen häveliästä ennen näitä kokemuksiakaan. Jossain vaiheessa jopa vitsailin vaimolleni että voisi tehdä sellaisen "suosikki virpomispaikat" -suositussivuston, kuten mm.ravintoloista on netissä. Itsellä on kokemusta muistaakseni 4 eri lapsettomuusklinikan "näytteenantohuoneesta", niiden fasiliteeteistä, stimulanttivalikoimasta, jne...ehkei tämä ole sitä ykkösmatskua mainita omassa CV:ssä.

Samalla tuhraamisen keskellä eniten tuntui/tuntuu pahalta vaimoni tunne-elämän vuoristorata. Jotenkin sitä elämän aikana itse tuon "elämänkaariprosessin" määrityksen myötä ei aiemmin osannut kaivata lasta omaan elämääni, etenkin kun kasvatuksen myötä lapsen saaminen oli "vaarallinen asia". Näinpä vaimon pahanolon myötä alkoi vahvasti syntymään itsellekin paha olo tilanteesta. Itselle oman koko tunne-elämänkaariprosessissa saavutti yhden suurimmista lakipisteistä (tähän asti) kun oltiin käytetty kaikki yhteiskunnan ja lääketieteen jipot lapsen saamiseksi - tuloksetta. Lapsettomuusklinikan viesti koko rallin jälkeen oli jokseenkin insinöörin korvaan lohduton "yksi hoito maksaa näin ja näin paljon + lääkkeet ja se ei takaa lapsen saamista sen enempää kuin nämä aiemmatkaan koeputkihedelmöitykset ja muut hoidot, mutta aina voi yrittää" Eli siis kotimaan kielellä viesti oli se että yhteiskunnan säädöksien myöntämät keinot on nyt koluttu läpi, viimeinen käytettävissä oljenkorsi on käytetty oman..tai edes toisen (minun tai vaimoni) perimän monistamiseksi. Tätä yrittämistä voidaan jatkaa 100% omalla rahalla ilman mitään taetta onnistumisesta..ja touhu on kallista. Tämän lakipisteen saavuttaessa oma ajatus, mielikuva ja tunnemaailma oli aiheesta käynyt sellaisen matkan, että uskallan sanoa että tätä tunnetta ei voi toinen ihminen tuntea joka ei ole samaa polkua kulkenut. Saman polun on kulkenut vaimoni, mutta itse en voi täysin tuntea sitä mitä hän tuntee, sillä hänellä odotus lapseen on ollut koko elämän siinä missä minulla tuo tunne on kasvanut meidän avioelämän aikana. Lisäksi hänen kontribuutio aiheeseen on leikkauksien myötä ollut todella suuri. Myöskään en voi ikinä tuntea sitä biologista tarvetta äitinä olemiseen, mikä naiselle tulee. Tästä perspektiivistä vaikka aiheeseen tässä lakipisteessä itselläni on..hmm. "psyykkisesti raiskatun" oloinen, ei se ole mitään vaimoni tunnetilaan nähden.

No miltäpä minusta sitten tuntui maailma, lapset, lapsiperheet, seksi, seksuaalisuus, lisääntyminen,...rakkaus tuon edellä mainitun lakipisteen jälkeen? No miltä tuntuu menettää jotain mitä ei koskaan ole omistanut..tai ehkä on kuvitellut omistavansa muttei omistakkaan, nimittäin mahdollisuuden omaan jälkipolveen, biologisen elämäntarkoituksen täyttämiseen, yksilön oikeuteen perustaa "oikea" perhe? ..ei sillä, meillä on lapsettomien perheiden tavoin "karvaisia verukkeita" ja vaikka ne ovatkin rakkaampia kuin vain kotieläimiä, en koe että meillä on muuta kuin 2 ihmisen "perhe". Tämä heijastaa väkisin siihen maailmankuvaan miten rakennan ja huomioin sitä ympärilläni. Käytännössä en koe että "meidän perhe" omaa samaa luokitusta kuin ihmiset joilla lapsia on..näen että nämä lapsia omaavat ihmiset ovat etuoikeutettuja, rikkaampia kuin mina vaikka tienaisin miljoona euroa vuodessa enemmän kuin he; rahaa voi tienata jollain keinoa aina enemmän mutta tuota lapsi asiaa en vaimoni kanssa. Tämän vuoksi saan aina eräänlaisen paniikkikohtauksen kun kyse on perhejuhlista ja tapaamisista missä on tuttujen lapsia, samasta syystä haluaisin vain nukkua tai tehdä ennemmin töitä mm. joulun yli, kuin kerääntyä viettämään sitä lapsiperheiden kesken. Erikoista on se että koen hiukan vastaavaa tunnetta jopa omia ja vaimoni vanhempia kohtaan, ovathan he "onnistujia" meihin nähden - me olemme elävä todiste siitä.
Tunne on outo, sillä tiedän ettei se ole minulta pois vaikka muut saa lapsia, eikä se ole lapsia saavan individuaalin syy etten halua olla samassa tilassa/tapahtumassa heidän kanssaan. Olenkin vaimolle sanonut että olisin ennemmin sellaisen lapsettoman pariskunnan kanssa aikaa viettämässä, kenen kanssa en oikein tule toimeen, kuin sellaisen lapsiperheen kanssa joista henkilöinä pidän - outoa. Kai se on jonkinlainen kateus ja katkeruus maailmaa/kohtaloa sekä omia elämän odotuksia kohtaan. Tämä tunne jäytää ja ohjaa sosiaalisesti, esim.jonkun luonnollinen iloinen uutinen raskaana olemisesta tuntuu minusta joka kerta huonolta.
Vihastun jos joku natisee lapsistaan, tai lapsia omaava ihminen valittaa jostain murheistaan - lapsen omaavan ihmisen tulisi olla kiitollinen siitä ihmeestä minkä luonto/luoja on suonut. Samoin ei oikein pelimannihenki riitä sympatiseeraamaan naista joka yrittää jakaa lapsettomuustunnetta kun hän ei saa toista..tai yhdeksännettä lastaan. Vaikka pohjimmiltaan tällaisella naisella ehkä jokin asia on yhtenevä naisen kanssa joka ei saa ensimmäistäkään, on mielestäni kumminkin kyse tyysti eri asiasta.
Samaan hengenvetoon on mennyt romukoppaan ne nuoruuden valistukset "varokaa ettei teiniraskauksia tule". Kyllä se niin on että lapset tulee tehdä nuorena, me eletään sellaisessa yhteiskunnassa jossa hyvin pienellä ponnistelulla ei lapsi joudu heitteille. Näin jälkiviisaana ei harmittaisi yhtään vaikka olisin "vahinkolapsen" joskus nuoruusvuosina tehnyt.

Seksi ja seksuaalisuus on muuttunut siitä eettisestä tabukäsitteestä joksikin aivan muuksi..ehkä siitä on hävinnyt ne viimeisetkin häveliäisyysaspektit. Samalla filosofisessa mielessä seksin käsite sosiaalisessa sidoskäyttäytymisen kontekstissa on muuttunut aikalailla. Jotenkin sitä ajattelee enemmänkin seksuaalikäyttäytymisen enemmänkin biologisena tarpeena ja raadollisesti lisääntymiskäsitteenä, eikä yksinoikeudellisesti vain tunne-elämän..tai rakkauden välikappaleena kuten meille niin komiasti on mukulasta asti eettisesti psyykkeeseen sisäänleivottu. Tämä ehkä johtuu siitä että kun on ravannut virpomassa, viemässä purkissa omia spermoja näytteenottopaikkoihin ja muutenkin koko prosessissa lopulta se "seksi" on lakaistu biologisen lisääntymis -käsitteen alle tehokkaasti.
Esimerkiksi 15 vuotta sitten saatoin pitää hyvin kyseenalaisena ajatusta, jossa vaimoni kanssa maksettaisiin x summa jollekin 3 osapuolen naiselle, jotta hän pyöräyttäisi meille "meidän aineksista" mukulan, joka sittemmin DNA todisteiden kautta adoptoitaisiin meille. Ajatus ei nykyään tunnu oudolta sillä "vahinkoraskauksia" yhteiskunta ei voi, eikä kontrolloi mitenkään, mutta silti se kieltää virallisesti vuokrakohdun, ts."vuokrakohdun" voi vippaskonstilla toteuttaa yhteiskunnan ulkopuolella...näin tiettävästi homoseksuaaliparit ovat tehtailleet lapsia itselleen jo pitkän aikaa.
Noin muuten seksi, parisuhde, luottamus ja rakkaus käsitteet on omalla tavallaan vahvistunut tämän koko prosessin aikana sillä tavoin, jota uskon että ei olisi muutoin kehittynyt. Yhteinen suru ja vastoinkäyminen on syventänyt ainakin omassa mielessäni hurjasti minun ja vaimoni välistä suhdetta ja luottamusta, joka puolestaan näkyy ja tuntuu merkittävästi arkielämässä.

Mitä nyt sitten? "mitä vaihtoehtoja on?" kysyisi insinöörinuori ensimmäiseksi. Edellä mainittu "yrittäminen" lääketieteen voimin, perinteistä "yrittämistä" ilman lääketiedettä toteutetaan arkielämän mukaan, aiemmin mainittu vuokrakohtuvippaskonsti..ja adoptio. Lisäksi on vaihtoehto, mitä eräs lääkäri minulle vihjasi aikoinaan, oli parinvaihto. Tämä vaihtoehto ei ole mielestäni missään mittakaavassa oikea..tai edes relevantti sillä saavutettu pohja perheelle ja oma onni/maailma syntyy juuri nykyisen vaimoni kautta, ei toisinpäin. Adoptio on ollut aihe mistä ollaan jonkun verran vaimon kanssa puhuttu ja jostain syystä se ei ole nostanut päätään suuremmin. Jotenkin tuntuu että tämä ei ole sitä mikä olisi meistä lähtöisin..tiedän että ajattelu on väärä ja taatusti jos adoptiolapsi olisi, ei sillä olisi enää merkitystä onko lapsessa jotain jomman kumman perimää. Toinen juttu on se, että emme ole niin hirveästi asiaan edes perehtyneet, elämme rehellisesti sanoen mielikuvien varassa ("kestää kauan", "on vaikeaa", "maksaa paljon", jne..). Samalla tuntuu hölmöltä että lapseton pariskunta, joka haluaa ja on valmis lapsiin, kohtaa korkean julkisen kontrollin adoptioon, vaikka samalla viikottain syntyy vahinkolapsia maailmaan tuhoton määrä, samalla tahdilla tehdään abortteja. Toisaalta ei tässä nuorruta yhtään noin adoptionkaan suhteen ja se selvää ottaminen ei maksa oikein mitään. Ja toisaalta sitä alkaa hyväksymään toisinaan asiaa niin, että omia lapsia ei koskaan tule. Mutta katsotaan mitä huominen tuo tullessaan, ihmisen onni kumminkin syntyy useista pienistä asioista.

Äitienpäivä

Äitienpäivä. En tykkää.

Joudun kuiskaamaan tuuleen omalle äidilleni rakkaat äitienpäivä -toivotukset ja ottaa pieniltä pojiltani tuulen mukana tulevat toivotukset sydämeeni.

Eksyin aamulla facebookiin äitienpäivä -toivotuksien keskelle. En tykkää siitäkään.

Mietteitä äitiydestä

Näin äitienpäivän alla pyörii mielessä taas äitiyteen liittyvät asiat. Jokainen lehti mainostaa ruusuja ja aamutakkeja äideille, lehdissä on haastatteluja äitiydestä

ja myös lapsettomuudesta. Minua ei kukaan onnittele sunnuntaina.

Jokin aika sitten Facebookissa näin yhden ystäväni jakaman kuvan, jossa oli naisen keskivartalo, jossa oli raskausarpia, ja kuvateksti suunnilleen siten, että ”Tiikerilläkin arpensa”.

Samasta lähteestä ystäväni on aiemmin jakanut tekstin, joka meni jotenkin niin, että vaikka miehet luulevat olevansa vahvoja, me äidit vasta vahvoja olemmekin.

Minulla ei ole kuin endometrioosi- leikkausten arvet vatsassani, eikä minulla ole äidin vahvuutta. Luulenpa kuitenkin , etten ainakaan ole heikompi kuin äidit yleensä, olen ainakin osaltani murehtinut ja surrut lapsiin liittyviä asioita.

Äitiyteen liittyen joskus ajatteluttaa se, mitä jätän itsestäni jälkipolville, kun omaa lasta ei ole. Muistaako kukaan yhtään ruokareseptiäni tai laittamiani ruokia, neuvojani, ajatuksiani? Kuka saa meidän häälahjaksi saamat pöytähopeat, tai koruni (joita nyt ei valtavasti ole, mutta kuitenkin). Olenko kenellekään se tuki ja turva, joka lohduttaa? Tiedän, että vaikka minulla olisi lapsi, hän ei välttämättä kiinnostuisi edellä mainituista asioista, tai osaisi niitä arvostaa, mutta ajatus siitä, että minut muistettaisiin myös sen jälkeen kuin minua ei ole, tuntuu hyvältä. Onnekseni minulla on läheiset välit sisarusteni lapsiin, ja heihin olen saanut keskittää tarmoani. Toivon, että osa minua jatkuisi jollain tavalla heissä, vaikka sitten muistoina siitä, miten käytiin leikkipuistossa ja syötiin eväitä ja juotiin pillimehua.

Ja lopuksi pieni huomionosoitus mieheltäni tällä viikolta: yhtenä aamuna aamu-tv:ssä tuli haastattelu Ei kenenkään äiti-kirjassa kirjoittaneista kahdesta naisesta kun mieheni tuli siihen. Mainitsin, että nyt on ilmestynyt uusi kirja lapsettomuudesta, minkä ajattelin ostaa. Kun olimme lähdössä töihin , mies sanoi: Tilasin sulle netistä sen kirjan. Sinänsä ei ihmeellinen asia, mutta lämmitti mieltä, että hän toteutti toiveeni oma-aloitteisesti. Onhan tämäkin toisen tukemista ja ystävällinen ele.

Psyyke ja sen lääkkeet

Ulospäin saattaa hyvinkin näyttää siltä, että olen selvinnyt koettelemuksistani hyvin. Olen saanut kuulla siitä, kuinka en selvästikään ole masennukseen taipuvainen ihminen. Hyvä ystäväni myös mietti joskus, että miksi hän on masentunut, enkä minä ole. Jossain vaiheessa olen saattanutkin olla lievästi masentunut, mutta en siten, että olisin sitä itse huomannut. Pari vuotta sitten tuli ilta, jolloin istahdin sängyn reunalle itkemään ja itkin ja itkin ja itkin. Itkin lähinnä elämäni kurjuutta ja kaikkea menetettyä. Istuessani ja itkiessäni ajattelin, että pitää ottaa vaatteet pois ja mennä nukkumaan. En saanut otettua vaatteita pois, olo oli niin lamaantunut. Miehen avustuksella pääsin sänkyyn peiton alle ja viimeinen ajatus ennen unen tuloa oli, että nyt se masennus tulee. Tästä en enää nouse. Aamulla heräsin, puin päälle ja lähdin töihin. Ei se masennus tullut, mutta tuskin tuohon aikaan ihan tervekään tuon osalta olin.

Vaikka minulla ei varsinaisesti masennusta ole ollutkaan, niin helpolla en psyykkisesti ole koettelemuksieni kanssa päässyt. Olen kärsinyt esikoisemme kuoleman jälkeen ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistuksesta. Ahdistus on ilmennyt pelkona. Välillä minulla on ollut niin kovia pelkotiloja, että rupeaa ihan ahdistamaan kun niitä vain miettiikin. Pelkotilani liittyvät kuolemaan, sairauksiin ja menettämisen pelkoon. Pahimmillaan ahdistus tuntuu paniikkikohtaukselta. Itselläni ei ole koskaan paniikkikohtausta ollut, mutta psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka luona kävin juttelemassa sanoi, että ahdistuskohtaukseni kuulostavat tietyllä tapaa paniikkikohtauksilta, mutta ei kumminkaan täysin.

Lääkkeitä en ole varsinaisesti ahdistukseen syönyt. Alkuraskauden keskenmenon jälkeen hakeuduin juttelemaan psyk.sairaanhoitajan kanssa, joka ehdotti lääkkeiden syöntiä. Sanoin miettiväni asiaa ja pian tulinkin uudelleen raskaaksi, joten miettiminen jäi siihen. Viime kesänä keskeytyksen jälkeen maailmani oli jälleen musta. En taaskaan nähnyt iloa tai onnea missään, enkä jaksanut toivoa tulevaisuudeltakaan mitään. Ahdistuskohtauksetkin olivat taas ilmoitelleet itsestään. Tällöin ilmoitin psyk.sairaanhoitajalleni, että haluan aloittaa lääkkeiden syönnin ja hyvin nopeasti sain ajan psykiatrille, jonka kanssa mietittiin sopiva lääkitys. Tällöin psykiatrikin totesi, että masennukseen viittaavia oireita minulla ei ole. Diagnoosikseni taisin saada trauman jälkeisen stressireaktion. Söin tuolloin masennuslääkkeitä hyvin pienellä annostuksella muutaman kuukauden. Luulen, että ne auttoivat pahimman yli. Vaikutus saattoi olla myös plaseboa, mutta väliäkös sillä. Lopetin lääkkeiden syönnin suhteellisen nopeasti painon nousun ja jatkuvien flunssien takia. Ei lääkkeillä varmaan todellisuudessa ollut painoon tai flunssiin vaikutusta, mutta itse yhdistin ne siihen. Lääkkeiden lopettaminen kävi helposti ja ilman olen sen jälkeen pärjännyt. Olin aiemmin hyvin epäileväinen psyykelääkkeitä kohtaan, mutta viime kesäinen/syksyinen lääkitys tuli minulle todennäköisesti enemmän kuin tarpeeseen :)