Kohtukuoleman jälkeen uudesta raskaudesta tuli minulle pakkomielle. Tai ainakin se lähes pakkomielteeltä tuntuu, kun näin jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Mutta ymmärrän täysin itseäni ja pakkomiellettäni tuolloin. Kohtuni oli niin tyhjä. Sylini oli niin tyhjä. Sydämeni oli niin tyhjä. Mutta aina ei homma mene niin, että jos oikein hartaasti jotain toivoo, niin toive toteutuu. Toiveemme uudesta raskaudesta kyllä toteutui, mutta vasta reilun vuoden päästä kohtukuolemasta. Tuo reilu vuosi oli rankkaa aikaa toiveineen ja pettymyksineen. Tuohon vuoteen mahtuu myös rakkaan ihmisen viimeiset kuukaudet. Raskaat kuukaudet ja lopulta hyvästien jättäminen.
Toinen raskautemme sai alkunsa clomien avustuksella. Kun uuden raskauden yrittämisen aloittamisesta oli kulunut vuosi, menin yksityiselle lääkärille ja sain parin seurantakierron jälkeen clomit käteeni. Kerta clomeja riitti ja toinen raskautemme sai alkunsa. Oli ihanaa olla taas raskaana. Raskausviikolla kuusi ihanuus vaihtui ultraajan toteamukseen liian pienestä sikiöstä sekä pieneen vuotoon. Sikiö ei jaksanut kasvaa kunnolla ja rv 8 verta rupesi tulemaan enemmän ja kirkkaampana. Siihen lisäksi tuli vielä kovat kivut ja tiesin itsekin mitä on tapahtumassa. Päivystyksessä lääkäri totesi alkuraskauden spontaanin keskenmenon.
Keskenmenon jälkeen olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuin yleisiä alkuraskauden keskenmenot ovat ja kuinka niitä tapahtuu kaikille. Mitä sitten? Tämä oli meidän toinen, kovasti toivottu raskaus suuren surun jälkeen ja sitten se kaikki vietiin meiltä taas pois. Tuntui pahalta, lyttyyn tallotulta ja toivottomalta.
2 kommenttia:
Voimia Viivi!
Itse lähdin torstaina 12.4 iloisin mielin ultraäänitutkimukseen. Viikkoja oli kertynyt 11+2. Mieli oli täynnä jännitystä, tämän jälkeen saisimme laittaa kuvan ja viestin tuleville isovanhemmille. Päivä muuttuikin surun päiväksi. Ultrassa lääkäri vahvisti sikiön kuolleeksi viikolla 6, vaikka kaiken piti olla hyvin. Tästä alkoi helvetillinen tyhjyyden tunne, itseni syyttely jne. Vaikka monesta paikasta luinkin, ettei keskenmeno ole yleensä äidin syytä tuli väkisinkin mieleen mitä olin tehnyt väärin tai mistä minua rangaistaan.
Lauantaina aloitimme lääkkeellisen keskenmenon ja kivut olivat hirveät. Mietin jo haluanko lapsia tämän koettelemuksen jälkeen ollenkaan.
Suru painaa edelleen mieltä. Eilisellä kauppareissulla kyynel vierähti silmäkulmasta kun kävelimme lastentarvikeosaston ohi.
Elämä jatkuu ja surukin varmasti helpottaa pikkuhiljaa. Tarkoituksemme on antaa lapselle mahdollisuus tämänkin jälkeen, mutta tämän kokemuksen jälkeen uskoisin, että raskaudesta nauttiminen voi olla alkuun ainakin hyvin vaikeaa.
Hyvää kevään jatkoa!
-Minja-
Minja: Kiitos ja voimia myös itsellesi ja miehellesi!
Sen mitä olen tässä vuosien aikana oppinut surusta on, että aika helpottaa ja muuttaa surun osaksi mennyttä elämää. Ei niin suurta surua, etteikö se jossain vaiheessa helpottaisi. Sinun surusi on vielä niin tuore, että tiedän sen sattuva vielä ihan helkutisti.
Parempaa kevään jatkoa myös sinulle!
t. Viivi
Lähetä kommentti