Kohtukuoleman jälkeen uudesta raskaudesta tuli minulle pakkomielle. Tai ainakin se lähes pakkomielteeltä tuntuu, kun näin jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Mutta ymmärrän täysin itseäni ja pakkomiellettäni tuolloin. Kohtuni oli niin tyhjä. Sylini oli niin tyhjä. Sydämeni oli niin tyhjä. Mutta aina ei homma mene niin, että jos oikein hartaasti jotain toivoo, niin toive toteutuu. Toiveemme uudesta raskaudesta kyllä toteutui, mutta vasta reilun vuoden päästä kohtukuolemasta. Tuo reilu vuosi oli rankkaa aikaa toiveineen ja pettymyksineen. Tuohon vuoteen mahtuu myös rakkaan ihmisen viimeiset kuukaudet. Raskaat kuukaudet ja lopulta hyvästien jättäminen.
Toinen raskautemme sai alkunsa clomien avustuksella. Kun uuden raskauden yrittämisen aloittamisesta oli kulunut vuosi, menin yksityiselle lääkärille ja sain parin seurantakierron jälkeen clomit käteeni. Kerta clomeja riitti ja toinen raskautemme sai alkunsa. Oli ihanaa olla taas raskaana. Raskausviikolla kuusi ihanuus vaihtui ultraajan toteamukseen liian pienestä sikiöstä sekä pieneen vuotoon. Sikiö ei jaksanut kasvaa kunnolla ja rv 8 verta rupesi tulemaan enemmän ja kirkkaampana. Siihen lisäksi tuli vielä kovat kivut ja tiesin itsekin mitä on tapahtumassa. Päivystyksessä lääkäri totesi alkuraskauden spontaanin keskenmenon.
Keskenmenon jälkeen olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuin yleisiä alkuraskauden keskenmenot ovat ja kuinka niitä tapahtuu kaikille. Mitä sitten? Tämä oli meidän toinen, kovasti toivottu raskaus suuren surun jälkeen ja sitten se kaikki vietiin meiltä taas pois. Tuntui pahalta, lyttyyn tallotulta ja toivottomalta.
