Ajattelin tämän blogin alkuaikoina, että tulisin saamaan blogista paikan, johon voisin purkaa pahaa oloani ja tuntojani. Nyt olen huomannut, että puran pahan oloni ja tuntoni muualle kuin tänne. Tietyistä asioista märisen miehelleni ja tietyistä asioista märisen Susannalle. Näiden märinöiden jälkeen en tunne enää tarvetta märistä samoja asioita tänne. Harmi blogin kannalta, mutta hyvä minun kannaltani, koska hyvähän se on, että elämässäni on ihmisiä, joille voin purkaa pahaa oloani, eikä ainoa kanava tähän ole blogi.
Ajattelin blogia aloittaessamme, että saan jaettua kohtalotovereille vertaistukea blogin kautta. Hieno homma, jos joku on tukea kirjoituksistani saanut. Itsestäni vain tuntuu siltä, että olen yksinäinen tilanteeni suhteen. Tarkoitan tällä sitä, että moni, jolta on lapsi kuollut, on kuitenkin onnistunut saamaan elävän lapsen tai elävä lapsi on ollut jo entuudestaan, joten en pysty samaistumaan heihin. Kovinkaan moni ei ole myöskään joutunut synnyttämään kahta kuollutta lasta, joten senkin suhteen tunnen olevani kovin yksinäinen. Ihan rehellisesti sanottuna tunnen, että minulla menee huonommin kuin monella muulla.
Kesän aikana lapsettomuusblogien lukeminen on hiipunut osaltani todella vähäiseksi. Lapsettomuusblogit ovat masentavaa luettavaa, vaikkakin saan niistä vertaistukea lapsettomuuteen. Sitten, kun jossain seuraamassani blogissa tulee plussa, muuttuu blogin tyyli täysin masentavasta välillä liiankin pumpuliseksi, jolloin lukuintoni lopahtaa täysin. Tällä hetkellä tuntuu, että olen kolmen vuoden aikana lukenut riittävästi kirjoituksia lapsettomuusblogeista ja raskausblogeista.
Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut yllä olevasta tekstistä. Lapsettomuusblogien osalta minun kohdallani lukee nyt; aika aikaansa kutakin. Tänne varmasti kirjoittelen vieläkin, mutta todennäköisesti päivitystahti ei muutu aiemmasta ainakaan nopeammaksi :)
