Äitienpäivä

Äitienpäivä. En tykkää.

Joudun kuiskaamaan tuuleen omalle äidilleni rakkaat äitienpäivä -toivotukset ja ottaa pieniltä pojiltani tuulen mukana tulevat toivotukset sydämeeni.

Eksyin aamulla facebookiin äitienpäivä -toivotuksien keskelle. En tykkää siitäkään.

Mietteitä äitiydestä

Näin äitienpäivän alla pyörii mielessä taas äitiyteen liittyvät asiat. Jokainen lehti mainostaa ruusuja ja aamutakkeja äideille, lehdissä on haastatteluja äitiydestä

ja myös lapsettomuudesta. Minua ei kukaan onnittele sunnuntaina.

Jokin aika sitten Facebookissa näin yhden ystäväni jakaman kuvan, jossa oli naisen keskivartalo, jossa oli raskausarpia, ja kuvateksti suunnilleen siten, että ”Tiikerilläkin arpensa”.

Samasta lähteestä ystäväni on aiemmin jakanut tekstin, joka meni jotenkin niin, että vaikka miehet luulevat olevansa vahvoja, me äidit vasta vahvoja olemmekin.

Minulla ei ole kuin endometrioosi- leikkausten arvet vatsassani, eikä minulla ole äidin vahvuutta. Luulenpa kuitenkin , etten ainakaan ole heikompi kuin äidit yleensä, olen ainakin osaltani murehtinut ja surrut lapsiin liittyviä asioita.

Äitiyteen liittyen joskus ajatteluttaa se, mitä jätän itsestäni jälkipolville, kun omaa lasta ei ole. Muistaako kukaan yhtään ruokareseptiäni tai laittamiani ruokia, neuvojani, ajatuksiani? Kuka saa meidän häälahjaksi saamat pöytähopeat, tai koruni (joita nyt ei valtavasti ole, mutta kuitenkin). Olenko kenellekään se tuki ja turva, joka lohduttaa? Tiedän, että vaikka minulla olisi lapsi, hän ei välttämättä kiinnostuisi edellä mainituista asioista, tai osaisi niitä arvostaa, mutta ajatus siitä, että minut muistettaisiin myös sen jälkeen kuin minua ei ole, tuntuu hyvältä. Onnekseni minulla on läheiset välit sisarusteni lapsiin, ja heihin olen saanut keskittää tarmoani. Toivon, että osa minua jatkuisi jollain tavalla heissä, vaikka sitten muistoina siitä, miten käytiin leikkipuistossa ja syötiin eväitä ja juotiin pillimehua.

Ja lopuksi pieni huomionosoitus mieheltäni tällä viikolta: yhtenä aamuna aamu-tv:ssä tuli haastattelu Ei kenenkään äiti-kirjassa kirjoittaneista kahdesta naisesta kun mieheni tuli siihen. Mainitsin, että nyt on ilmestynyt uusi kirja lapsettomuudesta, minkä ajattelin ostaa. Kun olimme lähdössä töihin , mies sanoi: Tilasin sulle netistä sen kirjan. Sinänsä ei ihmeellinen asia, mutta lämmitti mieltä, että hän toteutti toiveeni oma-aloitteisesti. Onhan tämäkin toisen tukemista ja ystävällinen ele.

Psyyke ja sen lääkkeet

Ulospäin saattaa hyvinkin näyttää siltä, että olen selvinnyt koettelemuksistani hyvin. Olen saanut kuulla siitä, kuinka en selvästikään ole masennukseen taipuvainen ihminen. Hyvä ystäväni myös mietti joskus, että miksi hän on masentunut, enkä minä ole. Jossain vaiheessa olen saattanutkin olla lievästi masentunut, mutta en siten, että olisin sitä itse huomannut. Pari vuotta sitten tuli ilta, jolloin istahdin sängyn reunalle itkemään ja itkin ja itkin ja itkin. Itkin lähinnä elämäni kurjuutta ja kaikkea menetettyä. Istuessani ja itkiessäni ajattelin, että pitää ottaa vaatteet pois ja mennä nukkumaan. En saanut otettua vaatteita pois, olo oli niin lamaantunut. Miehen avustuksella pääsin sänkyyn peiton alle ja viimeinen ajatus ennen unen tuloa oli, että nyt se masennus tulee. Tästä en enää nouse. Aamulla heräsin, puin päälle ja lähdin töihin. Ei se masennus tullut, mutta tuskin tuohon aikaan ihan tervekään tuon osalta olin.

Vaikka minulla ei varsinaisesti masennusta ole ollutkaan, niin helpolla en psyykkisesti ole koettelemuksieni kanssa päässyt. Olen kärsinyt esikoisemme kuoleman jälkeen ajoittain enemmän tai vähemmän ahdistuksesta. Ahdistus on ilmennyt pelkona. Välillä minulla on ollut niin kovia pelkotiloja, että rupeaa ihan ahdistamaan kun niitä vain miettiikin. Pelkotilani liittyvät kuolemaan, sairauksiin ja menettämisen pelkoon. Pahimmillaan ahdistus tuntuu paniikkikohtaukselta. Itselläni ei ole koskaan paniikkikohtausta ollut, mutta psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka luona kävin juttelemassa sanoi, että ahdistuskohtaukseni kuulostavat tietyllä tapaa paniikkikohtauksilta, mutta ei kumminkaan täysin.

Lääkkeitä en ole varsinaisesti ahdistukseen syönyt. Alkuraskauden keskenmenon jälkeen hakeuduin juttelemaan psyk.sairaanhoitajan kanssa, joka ehdotti lääkkeiden syöntiä. Sanoin miettiväni asiaa ja pian tulinkin uudelleen raskaaksi, joten miettiminen jäi siihen. Viime kesänä keskeytyksen jälkeen maailmani oli jälleen musta. En taaskaan nähnyt iloa tai onnea missään, enkä jaksanut toivoa tulevaisuudeltakaan mitään. Ahdistuskohtauksetkin olivat taas ilmoitelleet itsestään. Tällöin ilmoitin psyk.sairaanhoitajalleni, että haluan aloittaa lääkkeiden syönnin ja hyvin nopeasti sain ajan psykiatrille, jonka kanssa mietittiin sopiva lääkitys. Tällöin psykiatrikin totesi, että masennukseen viittaavia oireita minulla ei ole. Diagnoosikseni taisin saada trauman jälkeisen stressireaktion. Söin tuolloin masennuslääkkeitä hyvin pienellä annostuksella muutaman kuukauden. Luulen, että ne auttoivat pahimman yli. Vaikutus saattoi olla myös plaseboa, mutta väliäkös sillä. Lopetin lääkkeiden syönnin suhteellisen nopeasti painon nousun ja jatkuvien flunssien takia. Ei lääkkeillä varmaan todellisuudessa ollut painoon tai flunssiin vaikutusta, mutta itse yhdistin ne siihen. Lääkkeiden lopettaminen kävi helposti ja ilman olen sen jälkeen pärjännyt. Olin aiemmin hyvin epäileväinen psyykelääkkeitä kohtaan, mutta viime kesäinen/syksyinen lääkitys tuli minulle todennäköisesti enemmän kuin tarpeeseen :)

Lääkärissä

Kävin alkuviikosta tutulla yksityisellä gynellä, jonka kirjoittamalla clomi-reseptillä saimme toisen raskautemme alulle. Kyseinen gyne on erikoistunut lapsettomuuden hoitoon ja käsittääkseni varsin suosittu paikkakunnallamme. Odotusaulassa istuessani ja odottaessani lääkärille pääsyä minua rupesi ahdistamaan. Rupesin miettimään, että minkä ihmeen takia olen tullut kyseiseen paikkaan. Olenko tullut varta vasten hakemaan apua siihen, että pääsisin taas hyvästelemään odotetun elämän alun? Siinä vaiheessa ei voinut enää perääntyä, mutta hieman jäin miettimään käynnin jälkeen, että mitä oikeasti haluan. Haluanko tulla raskaaksi, saada elävän lapsen vai menettää taas palan sydämestäni surun myötä?

Lääkärillä käynti oli anniltaan kuitenkin hyvä. Tulimme siihen tulokseen, että tiputtelu, joka alkaa n. viikkoa ennen kuukautisia, saattaa hyvinkin olla syy siihen, ettei alkio pääse kiinnittymään ja vaikka pääsisi kiinnittymään, niin kohdun limakalvo ei kuitenkaan ole riittävän vahva alkiolle. Kyseistä tiputtelua on ollut minulla ensimmäisen synnytyksen jälkeen kaikissa kierroissa, paitsi niissä, joissa olen tullut raskaaksi. Myös lugesteronit estävät tiputtelun. Tämän perusteella teimme suunnitelman, jonka mukaan tässä kierrossa otetaan avuksi clomit ja luget. Nyt odottelen uuden kierron alkamista, jonka pitäisi tapahtua tänään tai viimeistään huomenna.

Vaikka ihan itse vastaanotolle hakeuduin, niin silti en ole kovinkaan innostunut tästä asiasta. Luulen, että se on se pelko, joka tuolla takaraivossa asustelee. Pelkoa tai ei, loppukevät kuitenkin yritetään kovasti ja kesällä joko nautitaan yrittämisen tuomasta tuloksesta tai pidetään lomaa ja unohdetaan (ainakin yritetään) koko vauva-aihe hetkellisesti.

Geneettinen raskaudenkeskeytys

Alkuraskauden keskenmenon jälkeen olimme mieheni kanssa kumpikin surullisia siitä, että raskaus keskeytyi, mutta myös siitä, että yrittäminen piti aloittaa taas alusta. Joku sanoi tuolloin, että keskenmenon jälkeen tulee helposti raskaaksi. Kerroin kuulemani miehelleni ja naureskelimme yhdessä asialle ja totesimme, että emme löisi kovinkaan suurella summalla asian puolesta vetoa. Muistissa oli vielä hyvin kohtukuoleman jälkeinen pitkä yritys.

Keskenmenon jälkeen kerkesi tulla kuitenkin vain yhdet kuukautiset, mutta toiset jo jäivät tulematta. Samalla, kun näytin miehelleni positiivista raskaustestiä, selitin ihmeissäni, että miten se nyt jo tärppäsi. Ja taas oltiin onnellisia. Kolmatta raskauttani varjosti kuitenkin pelko. Eikä se mikään ihan pieni pelko ollutkaan. Ensin ajattelin pelon johtuvan aiemmasta keskenmenosta ja ajattelin, että nt-ultran jälkeen uskallan ruveta hengittämään. Nt-ultra tuli ja kaikki oli ultrassa hyvin. Ultrassa laskettiin myös riskiluku nt-mitan ja antamani verinäytteen perusteella ja luvun mukaan riski trisomia 21 suhteen oli todella pieni. Kätilö sanoi jopa nähneensä nenäluun, joten riskin täytyi olla todella pieni. Olematon. Kuinka vähän tiesinkään silloin...

Olimme kertoneet raskaudesta lähipiirille, mutta töissä en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Käytin löysiä, peittäviä vaatteita. Ajattelin, että kerron töissä rakenneultran jälkeen, koska silloin tiedän varmasti, että kaikki on hyvin. Rakenneultra varattiin nt-ultran yhteydessä raskausviikolle 20. Jossain vaiheessa tulin kuitenkin levottomaksi ja tilasin yksityiseltä mielenrauhaultran raskausviikolle 18. Siitä ultrasta oli kuitenkin mielenrauha kaukana. Makaan tunnin ultrattavana ja kuuntelen lääkärin selitystä todella suuresta virtsarakosta, uretra-atresiasta, syndroomasta ja siitä, että sikiö on poika. Jossain vaiheessa ultraa minulle tulee tunne, että haluan ultrauksen loppuvan. En halua kuulla enää yhtään mitään enkä halua lääkärin löytävän enää yhtään uutta poikkeavuutta pienestä pojastamme. Ultrauksen jälkeen kysyn lääkäriltä, että menetämmekö tämänkin lapsen. Lääkäri sanoi, että se on pahin vaihtoehto, mutta ei todennäköinen, vaikkakin mahdollinen. Saan yksityiseltä lähetteen keskussairaalaamme tarkempiin tutkimuksiin.

Pari seuraavaa päivää etsin tietoa ylisuuresta rakosta, virtsaputken läpästä ja syndroomista. Mielialani vaihtelee epätoivosta toivoon. Miehelle sanon ääneen, että en yksinkertaisesti kestä, jos menetämme tämänkin lapsen. Samaan hengenvetoon totean, että ei niin voi käydä, koska olemme kokeneet kohtukuoleman myötä jo mahdottoman. Mahdoton ei voi tapahtua toista kertaa.

Keskussairaalassa pääsimme ensin kätilön ultrattavaksi, joka totesi saman suuren rakon. Kätilö myös ultrasi käsiä ja jalkoja ja totesi vakavana, että hänestä näyttää siltä, että kädet ja jalat ovat sisäänpäin kääntyneet. Siinä vaiheessa järkytyksen aalto vyöryi ylitseni, koska olin tehnyt läksyni parina edellisenä päivänä ja tiesin, että esim. kompurajalat viittaavat vakavaan syndroomaan. Tämän jälkeen vielä lääkäri ultrasi minut, antoi kummallekin meille viikon sairaslomaa ja numeron viereisen kaupungin yliopistolliseen sairaalaan lapsivesitutkimukseen.

Saimme ajan lapsivesitutkimukseen melko pian, mutta välissä oli pitkä viikonloppu odotettavana. Tuo viikonloppu meni itkiessä ja tietoa hakiessa. Tuona viikonloppuna emme enää osanneet toivoa parasta. Ihmettä huomasin toivovani salaa.

Yliopistollisessa sairaalassa lääkäri ultrasi ja otti lapsivesinäytteen sekä samalla tyhjensi sikiön virtsarakon. Olisimme saaneet jo pelkän ylisuuren rakon takia luvan raskauden keskeyttämiseen, mutta sanoimme, että haluamme odottaa kromosomituloksia. Jos pojallamme olisi ollut "vain" uretra-atresia, emme olisi raskautta keskeyttäneet. Olimme jo miettineet, kumpi luovuttaa munuaisen pojallemme tuhoutuneiden tilalle, dialyysit ja muut.

Saimme lapsivesitutkimuksen tulokset kahden päivän päästä toimenpiteestä. Pojallamme oli trisomia 18, Edwardsin syndrooma. Enää ei tarvinnut miettiä, ei jossitella, ei elätellä salaa toiveita. Pojan liikkeet olivat vähentyneet huomattavasti virtsarakon tyhjentämisen jälkeen, joten välissä en voinut edes olla varma, onko poika enää elossa. Taas odotimme joitain päiviä, jotta joutuisimme mennä yliopistolliseen kirjoittamaan suostumuksen raskauden keskeyttämiseen.

Kun seuraavan kerran menimme yliopistolliseen, ultrasi lääkäri vielä kertaalleen. Tällä kertaa lääkäri huomasi muutoksia aivoissa sekä uudelleen täyttyneet virtsarakon, joka oli alkanut vuotaa muualle sisäelimien ympärille. Tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että poika ei todennäköisesti eläisi pitkään omin voimin. Allekirjoitin paperit raskauden keskeyttämistä varten. Ja taas olin vihainen - vihainen siitä, että joudun vielä tällaisenkin tilanteen eteen. Päättämään oman lapseni kuolemasta.

Kauniina kesäkuun päivänä 2011 kolmas raskautemme keskeytettiin rv 20. Toinen poikamme oli pikkuruinen, kaunis enkeli. Kätilöt sanoivat huomaavansa selvästi pojassa syndrooman piirteet, mutta minusta hän oli täydellinen sellaisenaan.

Alkuraskauden keskenmeno

Kohtukuoleman jälkeen uudesta raskaudesta tuli minulle pakkomielle. Tai ainakin se lähes pakkomielteeltä tuntuu, kun näin jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Mutta ymmärrän täysin itseäni ja pakkomiellettäni tuolloin. Kohtuni oli niin tyhjä. Sylini oli niin tyhjä. Sydämeni oli niin tyhjä. Mutta aina ei homma mene niin, että jos oikein hartaasti jotain toivoo, niin toive toteutuu. Toiveemme uudesta raskaudesta kyllä toteutui, mutta vasta reilun vuoden päästä kohtukuolemasta. Tuo reilu vuosi oli rankkaa aikaa toiveineen ja pettymyksineen. Tuohon vuoteen mahtuu myös rakkaan ihmisen viimeiset kuukaudet. Raskaat kuukaudet ja lopulta hyvästien jättäminen.

Toinen raskautemme sai alkunsa clomien avustuksella. Kun uuden raskauden yrittämisen aloittamisesta oli kulunut vuosi, menin yksityiselle lääkärille ja sain parin seurantakierron jälkeen clomit käteeni. Kerta clomeja riitti ja toinen raskautemme sai alkunsa. Oli ihanaa olla taas raskaana. Raskausviikolla kuusi ihanuus vaihtui ultraajan toteamukseen liian pienestä sikiöstä sekä pieneen vuotoon. Sikiö ei jaksanut kasvaa kunnolla ja rv 8 verta rupesi tulemaan enemmän ja kirkkaampana. Siihen lisäksi tuli vielä kovat kivut ja tiesin itsekin mitä on tapahtumassa. Päivystyksessä lääkäri totesi alkuraskauden spontaanin keskenmenon.

Keskenmenon jälkeen olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuin yleisiä alkuraskauden keskenmenot ovat ja kuinka niitä tapahtuu kaikille. Mitä sitten? Tämä oli meidän toinen, kovasti toivottu raskaus suuren surun jälkeen ja sitten se kaikki vietiin meiltä taas pois. Tuntui pahalta, lyttyyn tallotulta ja toivottomalta.

Ystävän raskaus

Onpas tullut taukoa kirjoittamisesta. Syytettäköön siitä viimeaikaisia lomia :)

Talviloma oli ja meni. Lomailu on mukavaa – kuten myös nytkin oli. Loman pääpaino oli laskettelulla ja yhdessäololla. Olin myös muutaman päivän lomasta samassa mökissä raskaana olevan ystäväni kanssa. Ennen lomaa jonkin verran mietiskelin omaa reaktiotani kasvaneeseen vatsaan ja tuntuviin potkuihin, mutta pääsääntöisesti loma meni hyvin ja pystyin myös nauttia lomastani. Oikeastaan vasta loman jälkeen kotona iski päälle toivottomuus omaa tilannetta kohtaan.

Olen pystynyt suhtautumaan suhteellisen hyvin muiden raskauksiin menetyksieni jälkeen. En tunne hirveästikään kateutta (ei se ole minun lapseni, jota toinen odottaa), mutta haikeutta tunnen. Kun ystäväni, jonka kanssa juuri olimme lomailemassa, sanoi olevansa raskaana, koin ensimmäistä kertaa melkoisen tunnevyöryn toisen raskautta kohtaan. Olimme juuri silloin heillä kyläilemässä ja illalla nukkumaan mennessämme tuli itku. Koskaan ennen en ole itkenyt toisen raskauden takia. Itku tuli ilmeisesti siitä, että muistin taas omat menetyksemme sekä siitä, että tunsin ystäväni pettäneen minut tulemalla raskaaksi. Ystäväpariskuntamme oli ollut siihen saakka tietynlainen turvasatama. Turvasatama, jossa ei ollut lapsia. Ystäväni raskauden jälkeen olen ruvennut selvästi kaipaamaan enemmän muiden lapsettomien ystävieni seuraa. Luojan kiitos sellaisia vielä on! Mihinkään en ole unohtanut raskaaksi tullutta ystävääni ja harvase päivä kirjoittelemme toisillemme sähköpostia, mutta ystävyytemme ei ole enää entisellään. Ja se tuntuu pahalta. Luotan kuitenkin siihen, että tässäkin asiassa aika parantaa haavat, mutta tällä hetkellä olen itsekäs ja suojelen itseäni rakentamalla ohuehkoa suojamuuria välillemme.