Lääkärissä

Kävin alkuviikosta tutulla yksityisellä gynellä, jonka kirjoittamalla clomi-reseptillä saimme toisen raskautemme alulle. Kyseinen gyne on erikoistunut lapsettomuuden hoitoon ja käsittääkseni varsin suosittu paikkakunnallamme. Odotusaulassa istuessani ja odottaessani lääkärille pääsyä minua rupesi ahdistamaan. Rupesin miettimään, että minkä ihmeen takia olen tullut kyseiseen paikkaan. Olenko tullut varta vasten hakemaan apua siihen, että pääsisin taas hyvästelemään odotetun elämän alun? Siinä vaiheessa ei voinut enää perääntyä, mutta hieman jäin miettimään käynnin jälkeen, että mitä oikeasti haluan. Haluanko tulla raskaaksi, saada elävän lapsen vai menettää taas palan sydämestäni surun myötä?

Lääkärillä käynti oli anniltaan kuitenkin hyvä. Tulimme siihen tulokseen, että tiputtelu, joka alkaa n. viikkoa ennen kuukautisia, saattaa hyvinkin olla syy siihen, ettei alkio pääse kiinnittymään ja vaikka pääsisi kiinnittymään, niin kohdun limakalvo ei kuitenkaan ole riittävän vahva alkiolle. Kyseistä tiputtelua on ollut minulla ensimmäisen synnytyksen jälkeen kaikissa kierroissa, paitsi niissä, joissa olen tullut raskaaksi. Myös lugesteronit estävät tiputtelun. Tämän perusteella teimme suunnitelman, jonka mukaan tässä kierrossa otetaan avuksi clomit ja luget. Nyt odottelen uuden kierron alkamista, jonka pitäisi tapahtua tänään tai viimeistään huomenna.

Vaikka ihan itse vastaanotolle hakeuduin, niin silti en ole kovinkaan innostunut tästä asiasta. Luulen, että se on se pelko, joka tuolla takaraivossa asustelee. Pelkoa tai ei, loppukevät kuitenkin yritetään kovasti ja kesällä joko nautitaan yrittämisen tuomasta tuloksesta tai pidetään lomaa ja unohdetaan (ainakin yritetään) koko vauva-aihe hetkellisesti.

Geneettinen raskaudenkeskeytys

Alkuraskauden keskenmenon jälkeen olimme mieheni kanssa kumpikin surullisia siitä, että raskaus keskeytyi, mutta myös siitä, että yrittäminen piti aloittaa taas alusta. Joku sanoi tuolloin, että keskenmenon jälkeen tulee helposti raskaaksi. Kerroin kuulemani miehelleni ja naureskelimme yhdessä asialle ja totesimme, että emme löisi kovinkaan suurella summalla asian puolesta vetoa. Muistissa oli vielä hyvin kohtukuoleman jälkeinen pitkä yritys.

Keskenmenon jälkeen kerkesi tulla kuitenkin vain yhdet kuukautiset, mutta toiset jo jäivät tulematta. Samalla, kun näytin miehelleni positiivista raskaustestiä, selitin ihmeissäni, että miten se nyt jo tärppäsi. Ja taas oltiin onnellisia. Kolmatta raskauttani varjosti kuitenkin pelko. Eikä se mikään ihan pieni pelko ollutkaan. Ensin ajattelin pelon johtuvan aiemmasta keskenmenosta ja ajattelin, että nt-ultran jälkeen uskallan ruveta hengittämään. Nt-ultra tuli ja kaikki oli ultrassa hyvin. Ultrassa laskettiin myös riskiluku nt-mitan ja antamani verinäytteen perusteella ja luvun mukaan riski trisomia 21 suhteen oli todella pieni. Kätilö sanoi jopa nähneensä nenäluun, joten riskin täytyi olla todella pieni. Olematon. Kuinka vähän tiesinkään silloin...

Olimme kertoneet raskaudesta lähipiirille, mutta töissä en uskaltanut sanoa asiasta mitään. Käytin löysiä, peittäviä vaatteita. Ajattelin, että kerron töissä rakenneultran jälkeen, koska silloin tiedän varmasti, että kaikki on hyvin. Rakenneultra varattiin nt-ultran yhteydessä raskausviikolle 20. Jossain vaiheessa tulin kuitenkin levottomaksi ja tilasin yksityiseltä mielenrauhaultran raskausviikolle 18. Siitä ultrasta oli kuitenkin mielenrauha kaukana. Makaan tunnin ultrattavana ja kuuntelen lääkärin selitystä todella suuresta virtsarakosta, uretra-atresiasta, syndroomasta ja siitä, että sikiö on poika. Jossain vaiheessa ultraa minulle tulee tunne, että haluan ultrauksen loppuvan. En halua kuulla enää yhtään mitään enkä halua lääkärin löytävän enää yhtään uutta poikkeavuutta pienestä pojastamme. Ultrauksen jälkeen kysyn lääkäriltä, että menetämmekö tämänkin lapsen. Lääkäri sanoi, että se on pahin vaihtoehto, mutta ei todennäköinen, vaikkakin mahdollinen. Saan yksityiseltä lähetteen keskussairaalaamme tarkempiin tutkimuksiin.

Pari seuraavaa päivää etsin tietoa ylisuuresta rakosta, virtsaputken läpästä ja syndroomista. Mielialani vaihtelee epätoivosta toivoon. Miehelle sanon ääneen, että en yksinkertaisesti kestä, jos menetämme tämänkin lapsen. Samaan hengenvetoon totean, että ei niin voi käydä, koska olemme kokeneet kohtukuoleman myötä jo mahdottoman. Mahdoton ei voi tapahtua toista kertaa.

Keskussairaalassa pääsimme ensin kätilön ultrattavaksi, joka totesi saman suuren rakon. Kätilö myös ultrasi käsiä ja jalkoja ja totesi vakavana, että hänestä näyttää siltä, että kädet ja jalat ovat sisäänpäin kääntyneet. Siinä vaiheessa järkytyksen aalto vyöryi ylitseni, koska olin tehnyt läksyni parina edellisenä päivänä ja tiesin, että esim. kompurajalat viittaavat vakavaan syndroomaan. Tämän jälkeen vielä lääkäri ultrasi minut, antoi kummallekin meille viikon sairaslomaa ja numeron viereisen kaupungin yliopistolliseen sairaalaan lapsivesitutkimukseen.

Saimme ajan lapsivesitutkimukseen melko pian, mutta välissä oli pitkä viikonloppu odotettavana. Tuo viikonloppu meni itkiessä ja tietoa hakiessa. Tuona viikonloppuna emme enää osanneet toivoa parasta. Ihmettä huomasin toivovani salaa.

Yliopistollisessa sairaalassa lääkäri ultrasi ja otti lapsivesinäytteen sekä samalla tyhjensi sikiön virtsarakon. Olisimme saaneet jo pelkän ylisuuren rakon takia luvan raskauden keskeyttämiseen, mutta sanoimme, että haluamme odottaa kromosomituloksia. Jos pojallamme olisi ollut "vain" uretra-atresia, emme olisi raskautta keskeyttäneet. Olimme jo miettineet, kumpi luovuttaa munuaisen pojallemme tuhoutuneiden tilalle, dialyysit ja muut.

Saimme lapsivesitutkimuksen tulokset kahden päivän päästä toimenpiteestä. Pojallamme oli trisomia 18, Edwardsin syndrooma. Enää ei tarvinnut miettiä, ei jossitella, ei elätellä salaa toiveita. Pojan liikkeet olivat vähentyneet huomattavasti virtsarakon tyhjentämisen jälkeen, joten välissä en voinut edes olla varma, onko poika enää elossa. Taas odotimme joitain päiviä, jotta joutuisimme mennä yliopistolliseen kirjoittamaan suostumuksen raskauden keskeyttämiseen.

Kun seuraavan kerran menimme yliopistolliseen, ultrasi lääkäri vielä kertaalleen. Tällä kertaa lääkäri huomasi muutoksia aivoissa sekä uudelleen täyttyneet virtsarakon, joka oli alkanut vuotaa muualle sisäelimien ympärille. Tässä vaiheessa lääkäri sanoi, että poika ei todennäköisesti eläisi pitkään omin voimin. Allekirjoitin paperit raskauden keskeyttämistä varten. Ja taas olin vihainen - vihainen siitä, että joudun vielä tällaisenkin tilanteen eteen. Päättämään oman lapseni kuolemasta.

Kauniina kesäkuun päivänä 2011 kolmas raskautemme keskeytettiin rv 20. Toinen poikamme oli pikkuruinen, kaunis enkeli. Kätilöt sanoivat huomaavansa selvästi pojassa syndrooman piirteet, mutta minusta hän oli täydellinen sellaisenaan.

Alkuraskauden keskenmeno

Kohtukuoleman jälkeen uudesta raskaudesta tuli minulle pakkomielle. Tai ainakin se lähes pakkomielteeltä tuntuu, kun näin jälkeenpäin asiaa tarkastelee. Mutta ymmärrän täysin itseäni ja pakkomiellettäni tuolloin. Kohtuni oli niin tyhjä. Sylini oli niin tyhjä. Sydämeni oli niin tyhjä. Mutta aina ei homma mene niin, että jos oikein hartaasti jotain toivoo, niin toive toteutuu. Toiveemme uudesta raskaudesta kyllä toteutui, mutta vasta reilun vuoden päästä kohtukuolemasta. Tuo reilu vuosi oli rankkaa aikaa toiveineen ja pettymyksineen. Tuohon vuoteen mahtuu myös rakkaan ihmisen viimeiset kuukaudet. Raskaat kuukaudet ja lopulta hyvästien jättäminen.

Toinen raskautemme sai alkunsa clomien avustuksella. Kun uuden raskauden yrittämisen aloittamisesta oli kulunut vuosi, menin yksityiselle lääkärille ja sain parin seurantakierron jälkeen clomit käteeni. Kerta clomeja riitti ja toinen raskautemme sai alkunsa. Oli ihanaa olla taas raskaana. Raskausviikolla kuusi ihanuus vaihtui ultraajan toteamukseen liian pienestä sikiöstä sekä pieneen vuotoon. Sikiö ei jaksanut kasvaa kunnolla ja rv 8 verta rupesi tulemaan enemmän ja kirkkaampana. Siihen lisäksi tuli vielä kovat kivut ja tiesin itsekin mitä on tapahtumassa. Päivystyksessä lääkäri totesi alkuraskauden spontaanin keskenmenon.

Keskenmenon jälkeen olen kuullut lukemattomia kertoja siitä, kuin yleisiä alkuraskauden keskenmenot ovat ja kuinka niitä tapahtuu kaikille. Mitä sitten? Tämä oli meidän toinen, kovasti toivottu raskaus suuren surun jälkeen ja sitten se kaikki vietiin meiltä taas pois. Tuntui pahalta, lyttyyn tallotulta ja toivottomalta.

Ystävän raskaus

Onpas tullut taukoa kirjoittamisesta. Syytettäköön siitä viimeaikaisia lomia :)

Talviloma oli ja meni. Lomailu on mukavaa – kuten myös nytkin oli. Loman pääpaino oli laskettelulla ja yhdessäololla. Olin myös muutaman päivän lomasta samassa mökissä raskaana olevan ystäväni kanssa. Ennen lomaa jonkin verran mietiskelin omaa reaktiotani kasvaneeseen vatsaan ja tuntuviin potkuihin, mutta pääsääntöisesti loma meni hyvin ja pystyin myös nauttia lomastani. Oikeastaan vasta loman jälkeen kotona iski päälle toivottomuus omaa tilannetta kohtaan.

Olen pystynyt suhtautumaan suhteellisen hyvin muiden raskauksiin menetyksieni jälkeen. En tunne hirveästikään kateutta (ei se ole minun lapseni, jota toinen odottaa), mutta haikeutta tunnen. Kun ystäväni, jonka kanssa juuri olimme lomailemassa, sanoi olevansa raskaana, koin ensimmäistä kertaa melkoisen tunnevyöryn toisen raskautta kohtaan. Olimme juuri silloin heillä kyläilemässä ja illalla nukkumaan mennessämme tuli itku. Koskaan ennen en ole itkenyt toisen raskauden takia. Itku tuli ilmeisesti siitä, että muistin taas omat menetyksemme sekä siitä, että tunsin ystäväni pettäneen minut tulemalla raskaaksi. Ystäväpariskuntamme oli ollut siihen saakka tietynlainen turvasatama. Turvasatama, jossa ei ollut lapsia. Ystäväni raskauden jälkeen olen ruvennut selvästi kaipaamaan enemmän muiden lapsettomien ystävieni seuraa. Luojan kiitos sellaisia vielä on! Mihinkään en ole unohtanut raskaaksi tullutta ystävääni ja harvase päivä kirjoittelemme toisillemme sähköpostia, mutta ystävyytemme ei ole enää entisellään. Ja se tuntuu pahalta. Luotan kuitenkin siihen, että tässäkin asiassa aika parantaa haavat, mutta tällä hetkellä olen itsekäs ja suojelen itseäni rakentamalla ohuehkoa suojamuuria välillemme.

Postiivinen minä

Kysyin mieheltäni esikoisemme kuoleman jälkeen, että naurankohan enää ikinä. Silloin tuntui siltä, että elämä ei voi enää koskaan olla niin mukavaa tai hauskaa, että olisi syytä nauraa. Edellisenä päivänä, kun olimme saaneet tietää, että esikoisemme on kuollut kohtuuni, kerroin miehelleni haluavani tappaa itseni, koska tuntui, että minun olisi pitänyt olla siellä, missä lapseni on. Halu kuolla oli todellinen, mutta hetkellinen.

Ensimmäinen elämäni päättyi siihen, kun sain kuulla esikoisemme kuolleen. Siitä alkoi uusi, erilainen elämä. Alussa näiden kahden elämän välillä tuntui olevan valtava kuilu, mutta ajan mittaan kuilu on pienentynyt. Aika on tehnyt tehtävänsä. Toki nykyisinkin tulee vielä hetkiä, jolloin toivoo, että kaikki olisi vielä siten kuin edellisessä elämässä oli, mutta kaippa sitä on jo taipunut omaan kohtaloonsa ja tilanteeseensa.

Olin todennäköisesti onnellisempi edellisessä elämässäni. Edellisessä elämässäni ei ollut läheskään niin paljoa pelkoja kuin nykyisessä elämässä. Edellisessä elämässä pystyin luottamaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, mutta nykyään tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Edellisessä elämässäni en osannut olla onnellinen niistä asioista, joista osaan olla onnellinen nyt. Olen kuitenkin onnellinen myös nyt.

Tänään alkoi kuukautiset, joita tiesinkin jo odotella. Nykyään maailmani ei romahda joka kerta, kun kuukautiset alkavat, mutta kyllä ne silti mielen pistää mietteliääksi. Tänään yritän ajatella asiaa positiivisesti. Olen hiljattain aloittanut laihdutusprojektin, joka olisi tyssännyt heti alkuunsa, jos olisin tullut raskaaksi. Nyt minulla on taas ainakin hetki aikaa laihtua lisää. Mieheni löysi myös sen positiivisen puolen asiasta, että tulevalla Lapin reissulla voin lasketella ja kaatuilla minkä kerkeän ja nauttia muiden mukana after skistä.

Psykiatrinen sairaanhoitajani viime kesänä tavatessamme viimeistä kertaa, sanoi minun olevan perusluonteeltani hyvin positiivinen ihminen. Väitteensä hän perusteli sillä, että olen selvinnyt täysipäisenä kaikista koettelemuksista ja sen lisäksi jaksan katsoa eteenpäin ja toivoa tulevaisuudelta myös hyviä asioita. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin pessimisti/realistina, joten psyk. sairaanhoitajan kommentti oli minulle suuri kohteliaisuus.

Joten jos minut on diagnosoitu positiiviseksi, niin kaippa sitä pitää toimiakin sen mukaisesti.

Kohtukuolema

Se oli kaunis heinäkuun päivä vuonna 2009. Heräsin aamulla miehen lähtiessä töihin, mutta kiire ei ollut minnekään, koska olin jo äitiyslomalla. Sovimme mieheni kanssa, että nähdään lounaalla keskustassa ja lounaan jälkeen käydään kirkkoherranvirastossa. Niin tehtiin ja hyvin onnellisena naisena lähdin kirkkoherranvirastosta kohti neuvolaa. Kirkkoherranvirastosta pyysimme avioliitonesteidentutkinnan ja juttelimme mahdollisesta vihkimisestä ristiäisten yhteydessä. Emme kummatkaan halunneet suuria häitä ja hössötystä, joten ajatus siitä, että pappi ristiessään esikoisemme vihkisi myös meidät, oli mielestämme hyvä. Neuvolaan kävellessäni ohitin askartelukaupan ja samassa kävin tilaamassa hääkarkkien tekoon tarvittavat askarteluvälineet. Muistan hyvin, kuinka onnellinen silloin olin. 

Neuvolassa oli viikottainen perustarkastus. Raskausviikkoja oli kasassa 38. Terkkarin kanssa juteltiin niitä näitä ja kerroin kuinka olin saanut edellisenä päivänä kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten ja nyt vaan enää vauva puuttui. Terkkari rupesi tuttuun tyyliin kuuntelemaan vauvan sydänääniä heikoin tuloksin. Aikansa yritettyään saada ääniä kuulumaan, terkkarini haki toisen terkkarin viereisestä huoneesta ja taas kuunneltiin – hiljaisuutta. Kysyin terveydenhoitajilta, että eikö edes sykelukema näy laitteessa. Sain vastaukseksi, että jotain hämminkiä on ja paras lähteä saman tien sairaalaan.

Taksista soitin miehelleni, että tulisi sairaalalle ja että esikoisellamme ei ole kaikki hyvin. Vielä tässä vaiheessa tajuntaani ei ollut uponnut se, että en itsekään kuullut vauvan sydänääniä neuvolassa. Sairaalalla kätilö oli heti ovella vastassa ja minut vietiin suoraan ultrattavaksi. Nuori naislääkäri ultrasi hiljaa, pitkän aikaa ja loppujen lopuksi kysyin itse, että onko vauvalla jokin hätä. Sitten ne sanat tulivat ”Valitettavasti vauvan sydän on pysähtynyt”. Näiden sanojen aiheuttama tunnevyöry oli jotain sellaista, ettei sitä ole kovin helppo kuvailla. Muistaakseni rupesin huutamaan ei-sanaa taukoamatta ja silloin huoneeseen tuli enemmän porukkaa. Yksi silitti päätä, toinen kättä ja kolmas kertoi kuinka en olisi voinut tehdä mitään, millä tämä olisi voitu estää.

Mieheni ei ollut vielä kerinnyt tulla sairaalalle ja nuori naislääkäri kehotti minua menemään vastaanottoaulaan odottamaan miestäni. Loistava idea kerrassaan. Samassa kuitenkin kätilö otti minut mukaansa ja vei käynnistyshuoneeseen. Sen jälkeen muistikuvani ovat hieman hatarat. Mieheni saapui sairaalalle, itkettiin, soitin äidilleni, itkettiin, soitin muutamalle ystävälleni, taas itkettiin. Jossain vaiheessa synnytys käynnistettiin.

Pieni kuollut poikamme syntyi seuraavana aamuna ukkosmyrskyn riehuessa. Synnytys sujui muuten hyvin, mutta kivunlievityksestä huolimatta supistukset olivat kovat ja vihani myös. Olin niin vihainen siitä, että jouduin kärsimään järkyttävät kivut ja tuloksena olisi kuollut vauva. Itse synnytyksestä on jäänyt ikuisesti mieleeni mieheni reaktio kätilön vetäessä pienen poikamme ulos. Sydäntäni rupesi särkemään yhä lujemmin, kun huomasin mieheni tajunneen vasta silloin, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Vietimme synnytyssalissa kolmestaan kolmisen tuntia synnytyksen jälkeen. Haistelimme, pussailimme, silittelimme, ikävöimme, rakastimme. Sitten luovutimme aarteemme kätilölle ja lähdimme kotiin. Kahdestaan.

Kuka ymmärtää?

Viivi tuossa jo kirjoittikin meidän polkujen yhtymisestä jokin aika sitten. Se oli todellinen onnenpotku, on kullanarvoista pystyä puhumaan hänelle mielessä pyörivät asiat. Olen huomannut, että vertaistuen löytäminen tässä lapsettomuuden surussa on ollut vaikeaa. Aihe sinänsä jo on arka ja herkkä, ja vaikka kohtaisikin ihmisen, jonka arvelee painivan samojen asioiden kanssa, ei sitä tule tosiaankaan kysyttyä suoraan.Sitä paitsi lähipiirissäni kaikki, joiden olen tiennyt kärsivän lapsettomuudesta, ovat oman pienen kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella tähän mennessä saaneet. Minä en kuitenkaan osaa samaistua näihin ihmisiin, vaikka he jotain omasta surustani varmasti ymmärtävätkin.

Ylipäänsä olen lapsettomuudesta puhunut lähimmilleni vasta parin vuoden ajan, vaikka asia on meille ollut ajankohtainen jo paljon kauemmin. Meni monta vuotta ettemme mieheni kanssa kertoneet asiasta kenellekään. Asia tuntui niin pahalta, etten voinut ajatellakaan kertovani siitä muille. Myöskään mieheni ei puhunut asiasta kenenkään kanssa. Tällä hetkellä meidän kummankin perheet tietävät asiasta, sekä valitut ystävät. Jonkin verran seurasin aikaisemmin netin keskustelupalstoja, ja yhdelle jopa jotain kirjoittelinkin. Aihepiirit noilla palstoilla pyörivät kuitenkin harmittavan usein lapsettomuushoitojen ympärillä, ja vaikka mekin hoidoissa kävimme, en jotenkin jaksanut innostua ainakaan tsemppaamaan muita palstalaisia kiinnittymissäteillä ja tarrasukilla.

Nyt kun hoidot on meidän osalta käyty loppuun, on täytynyt totutella ajatukseen, että elämme mieheni kanssa kahden -unohtamatta karvaisia pieniä perheenjäseniä. Vuosi sitten liityin Simpukka-yhdistykseen, kun totesin, että todella olemme lapsettomia, eikä asia siitä muuksi muutu. Joskus jopa Simpukka-lehteä lukiessakin alkaa harmittaa, kun tuntuu, että kaikki tarinat saavat onnellisen lopun. Näin ei tietysti aina ole, mutta tämä kai osoittaa, kuinka paljon minullakin on tarvetta tuntea, etten ole yksin tämän murheen kanssa.